15.11
Olin tänään Sibusison (yövartija) mukana niiden kotona. Aamulla heräsin normisti ja laitoin itteni valmiiks. Just ennen lähtöä Tony selitti jotain, et pitää kirjottaa jotku jutut uusiks palkkoihin liittyen, ja just ennen ku Sibusiso sai ne valmiiks, ni Patricia lähti. Onhan se hyvä, et on työpaikka mut ei noi hirveen hyvin työntekijöitään kohtele.. Lähettiin kaupunkiin päin. Käveltiin keskustaan. Sit ootettiin joku hullun kauan kombia mbuluziin päin, mutta vielä siitä pidemmälle.
Oli hauska kun juteltiin kaikenlaisista jutuista, mut ei ollu semmosta painostavaa oloa et olis vättämättä tarvinnu sanoa jotain. Välillä oltiin pitkiäkin aikoja hiljaa ja sit taas höpötettiin ties mite pitkiä aikoja. Puhuttiin vaeltamisesta, ja kaikesta siitä, mitä näky ympärillä. Maa o punasta, koska siin o paljon rautaa ja vettä valuu kallioilta, koska kasvit säilyttää sitä juurissaan. Sit hypättiin pois kombista. Tie oli sellanen punanen hiekkatie, mistä just ja just mahtu kaks autoa rinnakkain. Käveltiin sitä jonkin matkaa.. no noin tunti ja juteltiin kaikenlaisista jutuista. Kyselin swazimaasta ja en nyt ihan tarkkaan muista, mitä kaikkea juteltiin. Varmaan jotain Jammun kuolemaan liittyen, kuinka ihana on saada raitista ilmaa jne.
Kun tultiin, niin Sibusison vaimo oli vastassa ja kaks lastenlasta. 4-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika. Heidän äitinsä oli kuollut AIDSiin ja siksi he pitivät huolta lapsista. Olen mä kuullut paljonkin puhuttava HIVistä, mut en vaan oo jotenkin tajunu, miten iso ongelma se on täällä Swazimaassa. Ihmisiä oikeesti kuolee siihen ja nyt sain nähdä kuinka suloisia lapsia, AIDS jättää ilman vanhempia. Se jotenkin kolautti. Sibusison koti oli sellanen punasesta maasta ja kivistä sekä puuhekikosta rakennettu rakennus. Kattona oli aaltopeltiä. Ei nyt mikään köyhimmästä päästä tai siis ku siel oli keittiössä liesi ja penkki ja sillain, mut kuitenki selkeesti tavallisen väestön asumus. Tallensin ehkä parhaiten sen ilmapiirin mieleeni. Olin jotenkin tosi tervetullut ja he näyttivät kotiaan ja olivat selkeästi ylpeitä siitä. Sain nähdä heidän puutarhansa ja kaikkea, mitä he kasvattivat. Kanoja tepasteli keittiön lattialla ja niin poispäin.
Sibusisokin on kasvanu ilman isää. Äiti on kasvattanu, mut kuitenkin sellanen asenne, et haluaa oppia tekemään ite kaikkia mahdollisia juttuja , mitä elämässä voi tulla vastaa, on musta jotenkin ihailtava. Kyl mulle kelpais elämä omavaraistaloudessa miehen kera, joka osaa rakentaa talon, korjata autoja, kaivertaa eläimiä yms. Pidin ihan hurjasti hänen vaimostaan myös. Vähän ujo ja niin poispäin, mutta ihanasti kerto kaikkia juttuja, mistä tehdään mitäkin. Käytiin kattomassa kasveja ja hän (kun en nyt kuollaksenikaan muista nimeä) selitti mihin niitä käytettiin. Sit mä yritin sanoa niitä nimiä siswatiks.
Päätös yhteiselämästä tehdään täällä aika nopeesti. Kaikki mitä mä oon kuullu on tapahtunu aika nopeesti. Tähän mennessä he olivat asuneet jotain kolme vuotta tuossa kodissa yhdessä. Sibusison vaimo sano myös sitä, et on tosi tärkeetä jotenkin et puolisot ymmärtää toisiaan. Mut he ei ollu vielä naimisissa. Puhuttiin myös ikäerosta, et swazimaassa naiset vanhenee nopeemmi ni sen takia monilla miehillä saattaa olla selkeästi itseään nuorempi vaimo. Heillä ikäeroa oli siis joku vajaa parikyt vuotta.
Siinä kodissa oli jotain, mitä ehdottomasti haluan viedä mukanani kotiin Suomeen. Haluan puutarhan. Haluan elää maalaiselämän rauhassa. Haluan myös olla tyytyväinen siihen, mitä oon saanu, eikä jotenki koko ajan haluta lisää.. Mies on se, joka tietyllä tavalla määrää. Nainen esim kanto mein molempien laukkuja ja tuli saattamaan aika pitkällekin. Otin aika kivoja kuvia ja tykkäsin olostani.
Ainiin ja sain ruokaa. Ymmärtääkseni se oli jotain maize mealin tapasta, mut vaan karkeempaa ja sit jotain pinaattimuhennosta. Oiskohan se ollu jotain spinach loaf tai jotain. Se oli hyvää ja ”keittiön kuningatar” tykkäs, kun kehuin ruokaa.
Oli monen päivän jälkeen jotenkin tosi onnellinen olo sen jälkeen ku oltiin lähdetty. Olin vaan ajatuksissani ja olin onnellinen. Olin halunnu päästä käymään paikallisessa kodissa ja pääsin. Ihmisetki oli vielä niin mukavia, et meinasin vaan haljeta onnesta, vaikka keikkea kaameeta onkin tässä tapahtunu. Se ei jotenki tuntunu niin kamalalle ja mun oli jotenki tosi paljon helpompi tulla kotiin, eikä jostain syystä edes ahistanu niin paljon, mitä aiemmin. Kiitos oli aivan loistava päivä.
