kotikäynti.. ei tosin ehkä ihan sillä lailla kun sen ekana ajattelee..

15.11

Olin tänään Sibusison (yövartija) mukana niiden kotona. Aamulla heräsin normisti ja laitoin itteni valmiiks. Just ennen lähtöä Tony selitti jotain, et pitää kirjottaa jotku jutut uusiks palkkoihin liittyen, ja just ennen ku Sibusiso sai ne valmiiks, ni Patricia lähti. Onhan se hyvä, et on työpaikka mut ei noi hirveen hyvin työntekijöitään kohtele.. Lähettiin kaupunkiin päin. Käveltiin keskustaan. Sit ootettiin joku hullun kauan kombia mbuluziin päin, mutta vielä siitä pidemmälle.

Oli hauska kun juteltiin kaikenlaisista jutuista, mut ei ollu semmosta painostavaa oloa et olis vättämättä tarvinnu sanoa jotain. Välillä oltiin pitkiäkin aikoja hiljaa ja sit taas höpötettiin ties mite pitkiä aikoja. Puhuttiin vaeltamisesta, ja kaikesta siitä, mitä näky ympärillä. Maa o punasta, koska siin o paljon rautaa ja vettä valuu kallioilta, koska kasvit säilyttää sitä juurissaan. Sit hypättiin pois kombista. Tie oli sellanen punanen hiekkatie, mistä just ja just mahtu kaks autoa rinnakkain. Käveltiin sitä jonkin matkaa.. no noin tunti ja juteltiin kaikenlaisista jutuista. Kyselin swazimaasta ja en nyt ihan tarkkaan muista, mitä kaikkea juteltiin. Varmaan jotain Jammun kuolemaan liittyen, kuinka ihana on saada raitista ilmaa jne.  

Kun tultiin, niin Sibusison vaimo oli vastassa ja kaks lastenlasta. 4-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika. Heidän äitinsä oli kuollut AIDSiin ja siksi he pitivät huolta lapsista. Olen mä kuullut paljonkin puhuttava HIVistä, mut en vaan oo jotenkin tajunu, miten iso ongelma se on täällä Swazimaassa. Ihmisiä oikeesti kuolee siihen ja nyt sain nähdä kuinka suloisia lapsia, AIDS jättää ilman vanhempia. Se jotenkin kolautti.  Sibusison koti oli sellanen punasesta maasta ja kivistä sekä puuhekikosta rakennettu rakennus. Kattona oli aaltopeltiä. Ei nyt mikään köyhimmästä päästä tai siis ku siel oli keittiössä liesi ja penkki ja sillain, mut kuitenki selkeesti tavallisen väestön asumus. Tallensin ehkä parhaiten sen ilmapiirin mieleeni. Olin jotenkin tosi tervetullut ja he näyttivät kotiaan ja olivat selkeästi ylpeitä siitä. Sain nähdä heidän puutarhansa ja kaikkea, mitä he kasvattivat. Kanoja tepasteli keittiön lattialla ja niin poispäin.

Sibusisokin on kasvanu ilman isää. Äiti on kasvattanu, mut kuitenkin sellanen asenne, et haluaa oppia tekemään ite kaikkia mahdollisia juttuja , mitä elämässä voi tulla vastaa, on musta jotenkin ihailtava. Kyl mulle kelpais elämä omavaraistaloudessa miehen kera, joka osaa rakentaa talon, korjata autoja, kaivertaa eläimiä yms. Pidin ihan hurjasti hänen vaimostaan myös. Vähän ujo ja niin poispäin, mutta ihanasti kerto kaikkia juttuja, mistä tehdään mitäkin. Käytiin kattomassa kasveja ja hän (kun en nyt kuollaksenikaan muista nimeä) selitti mihin niitä käytettiin. Sit mä yritin sanoa niitä nimiä siswatiks.

Päätös yhteiselämästä tehdään täällä aika nopeesti. Kaikki mitä mä oon kuullu on tapahtunu aika nopeesti. Tähän mennessä he olivat asuneet jotain kolme vuotta tuossa kodissa yhdessä. Sibusison vaimo sano myös sitä, et on tosi tärkeetä jotenkin et puolisot ymmärtää toisiaan. Mut he ei ollu vielä naimisissa. Puhuttiin myös ikäerosta, et swazimaassa naiset vanhenee nopeemmi ni sen takia monilla miehillä saattaa olla selkeästi itseään nuorempi vaimo. Heillä ikäeroa oli siis joku vajaa parikyt vuotta.

Siinä kodissa oli jotain, mitä ehdottomasti haluan viedä mukanani kotiin Suomeen. Haluan puutarhan. Haluan elää maalaiselämän rauhassa. Haluan myös olla tyytyväinen siihen, mitä oon saanu, eikä jotenki koko ajan haluta lisää.. Mies on se, joka tietyllä tavalla määrää. Nainen esim kanto mein molempien laukkuja ja tuli saattamaan aika pitkällekin. Otin aika kivoja kuvia ja tykkäsin olostani.

Ainiin ja sain ruokaa. Ymmärtääkseni se oli jotain maize mealin tapasta, mut vaan karkeempaa ja sit jotain pinaattimuhennosta. Oiskohan se ollu jotain spinach loaf tai jotain. Se oli hyvää ja ”keittiön kuningatar” tykkäs, kun kehuin ruokaa.

Oli monen päivän jälkeen jotenkin tosi onnellinen olo sen jälkeen ku oltiin lähdetty. Olin vaan ajatuksissani ja olin onnellinen. Olin halunnu päästä käymään paikallisessa kodissa ja pääsin. Ihmisetki oli vielä niin mukavia, et meinasin vaan haljeta onnesta, vaikka keikkea kaameeta onkin tässä tapahtunu. Se ei jotenki tuntunu niin kamalalle ja mun oli jotenki tosi paljon helpompi tulla kotiin, eikä jostain syystä edes ahistanu niin paljon, mitä aiemmin. Kiitos oli aivan loistava päivä.

13.11

Sain tukan ja kävin juttelemas vähän Iiriksen kans. Jotenki ihan sellanen olo et pitää kehittää jotain tekemistä itelleen ja jotain sisältöä päivilleen.

Kun tulin kotiin söin ja sit meni ulos lukee raamattua. Hetken pystyin keskittymään. Sit soitin Mirjamille. Se oli ihan tosi hyvä juttu. Sit hengasin pihalla kauan.. On vaan niin terapeuttista olla ihmisten kans, jotka on kauempana tilanteesta. Sillon mä uskallan puhua omia asioitani. Jotenkin ihan tarpeeks ku hoitaa ittensä ja omat asiansa. 

12.11 ää.. mä en muista mitään?!

Meille oli tänään koulussa järjestetty sellanen yllätyslounas. Siel oli riisiä, kastiketta ja kanaa, joiden lisukkeena salaattia. Ja jälkkärinä hedelmiä. Siellä juhlistettiin uuden opettajan tulemista kouluun ja siel mein lähtöä ja muistettiin onnettomuutta. Se oli kyl ihan hauska tilaisuus.

Oon vaan tulossa about hulluks ku rupesin pelkäämään kaikkien juttujen jälkeen tässä ihan sikana autoja. Auton kyydissä olemista, autojen näkemistä, tien ylittämistä jne. Jossain vaiheessa yleensä tulee sellanen pieni pakokauhu et kuolen nyt tähän paikkaan. Mut totta toinen puoli, pitää olla varovainen. Ja kyllä, voin kuolla vaikka nyt heti.

Tuntuu vaan pahalta. Välillä on sellanen olo, et ei haluu ajatella koko jumalaa ja välillä on sellanen olo, et minkään muun avulla en vaan siedä koko tilannetta.  Eevan kanssa ollessa tulee sellanen voimaton tunne, kun sanoja ei oikein ole. Sit pitää arjessa vaan koittaa huolehtia ja sitä kautta osottaa, et välittää. En vaan jotenkin haluais olla yks niistä, jotka jotenkin liikaa hurskastelee. Ehkä mun rooli on rukoilla ja sillä tavalla kannatella Eevaa. Pystyn siihen, koska tiedän, et mein puolesta rukoillaan ihan sikana Suomessa.

Maria tuli tänään botswanasta tänne swasimaahan. Ihana piristys. Jotenki ollu sellanen kummallinen ilmapiiri, mut ihana Maria jotenki helpotti oloa.. Kuuntelen Freshly Groundia ja ”Father please”-biisiä.

11.11

Oltiin Martiinan kans koulus tänään et sais vähän jotain muuta ajattelemista.. Onnistu ihan semi jees. Sit kävelin lasten kans pois koulusta ja istuin keskustassa hetken ja kuuntelin musiikkia.. Sit käytiin martiinan kans ostaa koululle paperia, kyniä, kumeja ja muita tarvikkeita. Laitoin myös vähän sisuja messiin.

Miks Jumala salli tän tapahtua? Ihan ku en tietäs et Isä sun tiet on meiän teitä paljon korkeemmalla, mut tää tuntuu niin väärältä. En oikeen osaa auttaa, opeta sä mua. Ohjaa sä mua hengelläs ja auta rukoilemaan sellasia asioita, jotka on sun tahtos mukasia. Eipä hirveesti kiinnosta kirjottaa,..

Omia mietteitä.. hiljaseks vetää..

Heräsin ja totesin, et ei tää voi olla totta. Mutta kyllä se vaan oli. Totena pysyi. Oon paljon tässä miettiny yhtä lausetta viime viikon saarnasta ”Only way up is down”. Ehkä tää mitä tapahtu oli Jumalan hienoa suunnitelmaa sen varalta, et miten sais mut nöyrtymään. Ei nyt ehkä tarttis niin radikaalia tapaa, mut joo.. Tosta ajatuksesta mulle tuli mieleeni toinen. ”Jos ei ole, ei voi menettää”. Esimerkiks jos ei ole poikaystävää tai miestä, ei voi menettääkään sitä millään tavalla. Jotenkin jos vaan oppis nauttimaan siitä, mitä on jo saanut, eikä aina vain haluis jotain lisää. Vähän ku raamiksessa puhuttiin kymmenennestä käskystä. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta, karjaa, vaimoa tai mitään mikä hänelle kuuluu. Puhutiin himoitsemisesta ja sellasesta. Jos ei alunperinkään ole, ni ei voi menettää. Jos on onnellinen siitä, mitä on saanut, voi elää elämäänsä melko onnellisena. Sillon myös tietää, et kuollessaan voi kuolla onnellisena.

Party time.. eiku mitä tapahtu?

9.11.10

Tänään koulussa oli ihan kiva päivä. Lapsosilla oli kokeita, enkkua ja matikkaa. Mä sain vähän korjata niitä ja olla valvomassa koetta. Tauolla hengasin lasten kanssa ja se oli taas vaihteeks aika kivaa.

Mä en nyt vaan pysty kirjottaa mun päivästä tai siitä mitä tapahtu ennen ku meille soitettiin koululle, et kaks mein porukasta on ollu jossain auto-onnettomuudessa. Ensin luultiin et oli käyny jotain pientä. Mut oli sellanen huoli kuitenkin koko ajan. Tultiin kotiin ja odotettiin ja odotettiin. Ja aika vaan meni tosi hitaasti. Sit meille  soitettiin monen tunnin päästä ja kerrottiin et tilanne on se et toisella on kädessä ja jalassa jotain ja.. Toinen on kuollu. He olivat pariskunta.

Yritin alottaa kirjottaa mun päivästä mut tästä kirjottamisesta eikä siitäkään meinaa kyllä tulla mitään. Jotenkin lasken vaan numeroita ja koitan hengittää syvään. On tietyllä tavalla aika hc-luokan syyllisyys, koska joku ehkä kuukaus sitte toivoin jonkun lähellä olevan kuolemaa, et tietäis miltä se tuntuu. Hirveä miten itsekäs ajatus, mutta toisaalta en jaksa uskoa, et se, mitä tapahtu johtuis mun ajatuksesta. Kaikki ne matkasuunnitelmat ja muut joista eilen puhuttiin ja kaikki. Vaikka me ei olla ikinä oltu mitään hirveen läheisiä, ni varmasti tulee kolauttamaan.

On vaan sellanen epäslvä möhkäle tuolla sisäpuolella ja tekis mieli itkeä mut ei tuu, ni ei tuu. En vaan tiedä, mitä sanoisin itelleni tai kenellekään muulle. Tää olo on vaan. Tämmösissä tilanteissa toivoisin vaan et en olis niin tunneihminen, mut oon ni ei auta muu, kun koittaa opetella selviämään.

Iltapäivällä oli home economicsia ja sit joululauluharjotuksia.

Kotii tultua koitettiin tehä jotain, et aika olis menny nopeemmin mut eiköhän se ihan samaa hidasta vauhtiaan edenny. Menin illalla bible studyyn. Se oli hyvä juttu, koska kotona istuminen ei välttämättä olis ollu kovin terveellistä. Rukoiltiin juttujen puolesta ja oli ihan hyvä saada muuta ajateltavaa.

Ku tulin takas, juteltiin jonkin aikaa ihan järkevästi tapahtuneista. Puhuttiin siitä, mitkä oli viimesiä muistoja menehtyneestä ja kaikesta. Muistelin sitä, ku hengattiin uima-altaalla ja  uiskenneltiin siinä. Sit muistelin myös sitä, ku yövartija pyysi jotain rahaa jostain ja Mira muisti viimeset heipat tänään aamulla. Puhuttiin myös siitä, miten oltiin aiemmin keskusteltu, et mitenkä ennen sitä Saaran äidin kuolemaa jotenkin kuvitteli, ettei meille tapahdu täällä mitään, eikä tutuille Suomessa. Ihan ku muka koettais vaan kaikkea jossain kuplassa.

Oli vaan ihan sairaan vaikee saada unta. Kuuntelin musiikkia ja yritin valita sieltä sellasia sopivia tunnebiisejä. Eipä mulla hirveesti soittimessa ollu mitää hautajaistunnelmamusaa, mut liekit-musikaalin ylösnousemushymni on aika osuva. Eipä tullu uni siltikään, hain kirjan ja luin sitä. Ja aina, kun menin yhen pimeen käytävän läpi, ni pelkäsin vaan koko ajan, et menehtynyt hyppää jostain kulman takaa ja peläyttää. Vähän ku Guest Housen omistaja sano, et tää tuntuu ihan joltain tosi huonolta vitsiltä, eikä niinkään siltä, et tää ois totta. Sit jossain vaiheessa rupes väsyttää ja nukahdin ehkä siinä yhen jälkeen. 

Onnen hetkiä..

8.11 Menin mun omaan ryhmä H hon takasin tänään. Oli kiva olla tutussa ympäristössä ja tietää miten sun odotetaan toimivan. Yks lapsista kysy vahingossa multa et mitä yks sana on siswatiks.. Siitähän se riemu repes. Ja seuraavaks ne pyysi mua lukemaan siswatia.. Olin tauolla lasten kanssa ja yks opetti mulle tanssiliikkeitä. Se on kivaa. Yhet otti vähän kuvia, mut sit kamerasta loppu akku. Tänään oli kyllä ihan kiva päivä. Sellanen melko tavallinen.

Koulusta lähettyäni menin samaa matkaa keskustaan ja me mentiin jotain tosi hämärää metsäreittiä ja sit viel joen yli ja lopulta päädyttiin pick’n’payn takapihalle. Se oli aika jännää. Sit lähin Piggs Peakiin hakee mun unohtunutta laturia. Sain sen Pauliinalta ja käytiin kaupassa. Sit jäätiin juttelee siiheen vähän matkan päähän mun kombista ja se ”sisäänheittäjä” jotain rupes huuteleen. En ees tajunnu muuta ku sit vast ku Pauliina sano et ”she’s coming”. Sit ku menin ni se ois ihan kädestä pitäen auttanu, mut en antanu. Ja Mbabanen päässä joku pelästy mun kauneutta. On jotenki tosi kummallista herättää ulkonäöllään ihmisissä reaktioita.