Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa, puutteita koodissa korvaan piittamattomuudella, tekijä unohti kirjoittaa ravistettava ennen käyttöä

24 oct

Nyt on jo vähän parempi olo. Käytiin tänään vielä swasi candlesissa ja ostin aika kaikenlaista, mut meno oli silloinkin vielä aika lauhkeaa ja olin jotenkin melko feeling blue olotilassa.. Juttelin Tuomaksen kanssa ja hän ”opetti" HIVistä ja AIDSista. Mä puolestani kerroin Swazimaan historiasta.. se oli ihan hauska tuokio se.. Käytiin syömässä Guava Galleryssä ja hyvää oli.

Tein inventaariota mun ostoksista ja sit katottiin sinkkuelämää 1 leffa. Puhuin varmaan puol tuntia äitin kans puhelimessa siinä välissä, mut en missannu kaiketi yhtään mitään. Sellanen hauska hömppäleffa. Äitin kans juteltiin raha-asioista ja kerroin mun elämää suuremmasta kriisistä täällä. Nyt mulla on oikeestaan aika hyvä olo. Yövartija on mukava ja hän lupasi tehdä mulle elefantin, jee J Jos jostain on pakko hakea huomiota ni ehkä sitte bible studysta.. 

Huomenna meillä on meeting with Pamela ja voisin vähän mennä tässä nukkumaan ennen sitä.. Suuria sisäisiä prosesseja on meneillään ja toivon et jotenkin tän ahdistuksen ja alentamisen kautta jumala vois kutsua mua jotenkin erityisesti johonkin hänen hyväksi näkemäänsä tehtävään. Toivoisin et janoaisin Jumalaa enemmän ja et Jeesus olis todellinen täälläkin. Tuntuu et jotenkin Pyhä Henkin pakenee tiettyihin paikkoihin tai tiettyjen ihmisten pariin. Mut eihän se niin oo, tunne vaan on se. On ihan outoa et tiedän et mun puolesta on rukoiltu ja se on kyl auttanu.. Kiitos Jeesus.

Autoilua ja Simunye Club Fair

23. oct

Aamulla heräsin omia aikojani joskus ysin paikkeilla ja nousin, koska oltiin puhuttu jotain Simunyeen lähtemisestä. Olin menny aika myöhään nukkumaan, mut ei mua hirvesti väsyttäny. Lopulta päätettiin hakea auto. Käytiin myös kaupassa. Gama kertoi meille menomatkalla, että Simunye Club Fair on vain vähän Hlanen Game Parkin jälkeen oikealla puolella ja sinne on todella helppo löytää. Kävimme hakemassa Eevan ja Jammun Cathmarilta ja lähdimme matkaan.

Eka pysähdys oli Ezulwinissa, kun menimme syömään. Johan kesti. Siellä ravintolassa oli joku harjoittelija, joka ei oikein osannut ottaa tilauksia selkeästi ylös. Meiltä käytiin moneen kertaan kysymässä, mitä tilattiin. Ja kesti ja kesti. Laskussakin oli vielä jotain virheitä. Mut oli kyllä aikas hyvää silti, söin kanasalaattia. Aika vakkari.

Joskus kahen jälkeen päästiin jatkamaan matkaa. Siitä se sit aika sujuvasti lähti meneen. Yhessä välissä pidettiin pieni tauko ja mä pääsin ajamaan autoa. SE OLI SIISTIÄ. Vaikka aika jännittävää, mut ajoin autoa vääränpuoleisessa liikenteessä. Hui.

Simunye Club Fair oli osaltaan mikkelin markkinoiden tyylinen, missä kojuja oli paljon samoin kuin kaikenlaista pientä myytävääkin. Lisäks se oli vähän ku tivoli. Siellä oli karusellia ja vähän muunkinlaisia laitteita ku possujuna, mut ei kuitenkaan mitään vuoristorataa. Mut sit kuitenkin pääpointti oli siinä, et siellä soi musa ja ihmiset jammaili sen tahdissa sekä nautiskeli eriasteisia virvoitusjuomia. Mulla on sellanen esite, missä on ohjelma laitettu ylös. En nyt muista muita esiintyjiä ku Twistedin ja Bholojan. Twisted oli aikas kamala. Hirveillä asuilla varustettu tyttötrio, jotka laulo covereita biiseistä. Biisit oli hyviä, mut ei niiden esittäminä ja se asu vei kyllä viimesetki pohjat koko showlta.

Bholoja oli edelleen aivan loistava. Tykkäsin. Sillon ku Bholoja alotti ni mentiin lähemmäs ja mä menin ottamaan kuvia vähän lähempää vielä mihin noi muut jäi. Eka otin kuvia ja sit vaan jäin siihen ni yks tyyppi rupes juttelemaan mulle. Se oli jotenkin tosi mukava samoin ku sen kaverikin. Ei yhtään sellasia päällekäyviä, mitä oon tässä viime päivinä haalinu ympärilleni. Toinen niistä käänsi mulle englanniks sitä mitä Bholoja laulo.

Manzinia ja myllerrystä rivien välissä..

Oltiin tänään Eevan ja Pauliinan kanssa tutustumass Manzini Youth Careen. Se oli mielenkiintoinen paikka. Alussa tavattiin sosiaalityöntekijä, joka esitteli itsensä ja hän pyysi Satua, Jonnaa ja Tonia kertomaan organisaatiosta ja sen perustamisesta ja muusta suomeks, jotta me varmasti ymmärrettäis.. Musta se oli jotenkin hassusti ajateltu, mut ihan hauska silti. Eipä menny ainakaan asioita ohi. Siinä niiden toimistolla istuttiin hetki ja kuunneltiin kun nää kerto tosta paikasta.

Manzini Youth Carella on 5 poikakotia siinä lähistöllä ja yks koti kauempana, missä on poikia ja tyttöjä. Järjestön tarkotuksena on etsiä kaduilta poikia ja tyttöjä, jotka elää siellä ja jutella heidän kanssaan sekä saada heidät tulemaan toimistolle haastatteluun, jotta he voisivat päästä poikakotiin asumaan. Heille tarjotaan kodeissa ruoka ja majoitus sekä koulumahdollisuus tai vastaavasti ammatillista koulutusta. Myös oikein köyhien perheiden lapsia saattaa asua kodeissa koulumahdollisuuden takia.

Me käytiin kiertämässä eri kodeissa ja meille näytettiin paikkoja. Päästiin auton lavalle ja se oli hullu, hauskaa ja ennen kaikkea ei niin mukavaa, miltä se näyttää. Pääasiassa kaikissa kodeissa oli jonkinlainen huone läksyjen teolle ja yhteiselle kokoontumiselle sekä nukkumista varten yksi Sali, jossa on paljon kerrossänkyjä. Yhdessäkin nukkui 20, eikä se edes tainnut olla isoin Sali. Oli kyllä hauska nähdä, missä nämä pojat asuvat ja missä tukiopetusta pidetään. Kiertäessämme ne, jotka olivat harjoittelussa MYC:llä kertoivat, mitä he missäkin tekevät.

Oli kyllä mielenkiintoinen päivä. Käytiin vielä yhdessä syömässä ja sit vielä vähän Eevan kanssa shoppailtiin. Ostin sellasen hienon päivänvarjon, millasia täällä kaikilla on. Oli aika pitkä päivä, mutta olen iloinen tästäkin päivästä. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että kiitos Jeesus, että oot antanu mulle tän mahdollisuuden tulla tänne ja kiitos kaikesta, mitä saan kokea täällä. Yhteenkuulumattomuuden tunne on sanoinkuvaamattoman raskasta, mut en nyt tiiä.. Kai kaikki asiat loppupeleissä vois olla pahemminkin, mut ku on kaukana omasta turvallisesta elinpiiristään, ni kaikki pikkuasiatki tuntuu jotenkin isommilta. 

21.10.10

Olin tänään World Visionilla tutustumassa. Me mentiin Eevan kans sellasen toisen ryhmän kanssa, jonka alueena oli pohjoinen ja Piggs Peakin seutu. Siellä oli sellainen kylä nimeltä Horo. Käytiin siinä klinikalla ja lopulta pidettiin miittiä siinä ”sairaalan” vieressä. Kaikki alkoi siitä, että vähän siivottiin paikkaa päälimmäisistä ulosteista. Kaikki istui huivin päällä, koska muuten kaikki vaatteet olis tullu ihan likasiks.

Siinä meni tovi jos toinenkin, kun he pitivät miittiä swatiks. En juuri ymmärtänyt muuta kuin, että keskustelu liittyi HIViin. Pääteema oli kuitenkin palautteen antaminen, mikä meni hyvin , missä olis parannettavaa? Lopuksi kaikki osallistujat saivat ruoka-annoksen kanaa ja riisiä. Mekin saatiin. Se oli kyllä aikas hyvää, vaikka en ihan uskaltanukkaa syödä kanaa. No, mulla meni joka tapauksessa maha sekasin todennäkösesti joko kanasta tai vedestä jota join. Sen veden kyllä piti olla ihan juotavaa, mut ei niistä aina tiedä.

Paluumatkalla tultiin eri tietä. Siellä oli aivan upeita maisemia ja he pysähtyivät oikein sitä varten et me saatiin ottaa valokuvia ja aikas hienojahan niistä tuli. Kun on hieno maisema, ei tarvii olla hyvä kuvaaja..:D Oli vaan niin kuuma päivä, et iltapäivä alko olla jo siinä vaiheessa et vaik kuinka tiesi, et on tulossa ihania näköaloja, meinasin koko ajan  nukahtaa ja nukahdinkin. Heräsin kuitenkin just oikeilla hetkillä kattomaan parahimpia maisemia. I love this SwaziLAND! Can I also have all my dear people here, please? :D

Käytiin myös parissa talossa moikkaamassa väkeä. Eka oli ihan ok tasonen.. olihan se varmaan aika lähellä sellasen tavallisen afrikkalaisen kotia.. Toinen talo, jonka pihalla käytiin, oli jotenkin tosi köyhän näköstä.. Ikkunan tilalla oli peltiä ja jotenkin se koko olemus ei ainakaan huokunu vaurautta, mut oli niilläkin ihan jokin talon/majan tapainen asumuksena ja vuohia ja kanoja ainakin. Sekä pieni vesihana. Kolmatta paikkaa ei ees löydetty.

Olin vaan ihan väsyny ku tulin. Onneks Martiina oli tehny ruoan valmiiks. Vatsa oli aika sekasin. Ku oltiin syöty, en meinannu kyetä tiskaamaan ja vessakin oli varattu. Hätä helpotti vessan myötä. Sitten vähän luin sinuhe egyptiläistä.

Juttelin kavereiden kans facebookissa. Oli aika terapeuttista ku vähän ikävä koittaa puskee. Juttelin myös Saaran kanssa. Et sellasta elämää. Tulin jotenki hirveen surulliseks asioista, nyt ku muutenki haluisin kotiin ja sit viel vähän väliä tapahtuu kaikkia kurjia juttuja ja ikäviä uutisia. 

On munki elämässä paljon tapahtunu, mut tosi läheisen ihmisen kuolemaa en oo vielä kokenu.. Eikä ehkä tarviskaan. Sitte ku oon päässy tästä iskän masennuksesta yli ni sit vois kuolla joku tosi merkityksellinen ihminen siks, et osaisin asettua toisen asemaan paremmin, jos esim. sielunhoitotilanteissa tulee kuolemantapauksia..  Vaik ei se kuolema kivaa oo.. Tai en tiiä, haluisinko sitä sittenkään.. No tulee, mikä tulee.

19 oct

Yritin taas nostaa mut siitä ei vaan tullu mitään. Ärsytti vaan ihan sikana. En oo oikeen tehny mitään ihmeellistä ja mua vaan ahdistaa ajatus siitä rasittavasta miehestä kadulla. En oo tullu ettimään tänne miestä. Vaikka oishan sellanen kiva olla, mut ei täältä. Ihan tarpeeks haastavaa ilman eri kulttuureista tulemisen haastetta. 

Nyt väsyttää vähän. Haluisin vaan mennä kotiin. Tai nähä vaik Mirjamin. Tuntuu iha kummalta ku en muista koska olisin nähny kenenkään muunkaan lukevan viimeks raamattua.. Ja oon vaan niin kaukana jumalasta ku vaan mahdollista. Vaikka haluaisin haluta lähemmäs, en halua . Täällä on niin paljon kaikkea muuta mielenkiintosta ja uutta ni ei nyt ehi.

Ärsyttävää angstitekstiä. Mut en nyt vaan kykene mihinkään muuhun. Tää aika on niin lyhyt, ni tuntuu tuhlaukselta kuluttaa sitä siihen, et vaan haluu pois. Mut ei tunteilleen hirveesti voi mitään. Ne vaan on ja ei ne kieltämällä pois mee, korkeintaan myöntämällä.

Battle with Visa, yeah..

18 october

Voi helvetti, en saa mistään rahaa!! Mun kiva visa- kortti ei suostu antamaan automaatista mitään. No ravasin pankissa ja automaateilla ja yritin saada edes jotain cashiä ulos. Eipä tullu. Siinä meni ties kuinka kauan. Mun täytyy soittaa suomeen pankkiini tai lue lähettää sähköpostia koska en voi soittaa prepaidillani Suomeen. How cool is that? Eli oon ainakin pari päivää tässä rahatta. No en ehkä kuole nälkään ja monessa paikassa voi onneks maksaa kortilla ni sinäänsä ihan jees. En kuole ehkä nälkään. Ainoo vaan ku majotus pitäis maksaa enkä saa mistään cashiä ni vähän kusista sinänsä.

Sit ku lopulta olin päässy kaiken sen juoksemisen jälkeen pankista pois, lopputuloksena ”soita suomeen pankkiin, mei ei voida tehdä täällä mitään”, ni joku kummallinen mies iski mun kimppuun. Aluks se oli vaan kivaa ja imartelevaa ku se oli joku paikallinen ja se puhu mulle. Mut kolmen ekan lauseen jälkeen kävi ilmi, että se halus mennä mun kans naimisiin. Sen jälkeen se ei enää ollu kivaa. Ja se seuras mua ties kuinka pitkää ja koitin selittää, että en oo kiinnostunu. Enkä halua mitään. En oo tullu tänne etsimään miestä. En, en halua tehdä häntä onnelliseks. Se oli ihan kamalaa, rupesin jo miettii et soitanko gamalle et tuu hakee mut tästä kiven nokalta ku en pääse kotiin ku tos on tollanen joku tyyppi enkä haluu kertoo sille mis asun. Ahisti koko tilanne ekan viiden minuutin jälkeen jo ihan tarpeeks. Sit ku se kerto sen perheestä ja kaikesta..

Koko keskustelu siitä, että en halua hänen kanssaan naimisiin opetti mulle jotain tästä kulttuurista tai ainakin eräästä ihmisestä. Ilmeisesti hän ei ollu tottunu et naiset sanoo ei. Löytyy niitä söpöjä poikia Suomestakin, jotka luulee et kaikki haluu niitä. Sanoin ties kuinka monta kertaa ei, eikä hän vaan ottanu uskoakseen. Lopulta lähin karkuun ja sit yks sellanen MTN-tyyppi tuli siihen väliin silleen et ”hey you, what the hell are you doing” Tai enhän mä tiedä mitä se sano mut äänensävystä päättelin. Kiitin siinä vaiheessa Luojaani niin siitä MTN-hepusta. Sit juoksin ton meiän mäen jossain 20 minsassa ylös, aika ennätysvauhtia..

Tosta tilanteesta jäi vähän kurja fiilis, uskallanko puhua enää kenellekään vai onks kaikki miehet tollasia kiusankappaleita? Jäiköhän sille kurja kuva Suomesta ja suomalaisista ku lähin vaan vetää..? No mulla on tietyt oikeudet myös täällä, jotka mulla on Suomessa tai ainakin aion myös täällä pitää kiinni tietyistä oikeuksistani, olla nainen ja sanoa ei.. Mietin sitä toista tyyppiä siellä kaupassa, pitäisköhän ottaa yhteyttä koska hänestä mulle ei tullu ollenkaan tällanen ahdistunu olo.. No ehkä unohdan molemmat. Voisin vaikka mennä kirkkoon ja tutustua siellä myös miespuolisiin ja jutella heidän kanssaan. On niitä tyrkkyjä Suomessakin, jotka kadulla huutelee. Tää yksilö ei onneks ollu ku vast kolmas tänää.

Olin tänään tutustumassa Sandra Lee Centerissä, Miran ja Tuomaksen harjoittelupaikassa. Paikka rakentui monista erivärisistä taloista: keltaisesta, pinkistä, lilasta, vihreästä jne. Sandra Leessä oli sellasia pääosin alle kouluikäsiä lapsia. Yhessä talossa oli ihan pieniä lapsia, joita oli vaan neljä. Normisti yhessä talossa asuu aina 8 lasta ja sitten house mother. Mut kaikkiin taloihin ei oo saatu house motheria, koska siinä on muutamia kriteereitä. House motherin täytyy olla uskossa, osata kasvattaa lapsia, mutta ei saa olla omia pieniä lapsia ja täytyy olla valmis asumaan Sandra Leessä muutamalla vapaapäivällä kuussa. No ei sinänsä ihme, mut vois nyt kuvitella et jostain maalta löytyis house mothereita.    

Siellä oli kyl ihan hauskaa. Luin lapsille ja ne kyllä hyvin lyhyen ajan sisällä osas käyttää mun huomiota hyväks. Kun tultiin Sandra Leelle mentiin eka pinkkiin taloon, missä oli pre schoolia. Siellä lapset vaan leikki keskenään, vaikka house motherin tehtäviin kuuluu lasten opettaminen. Käytiin sitten kattomassa alue ympäri. Pienten talossa oli tällä hetkellä kolme söpöliiniä. Nousi oli vaan niin suloinen samoin se yks, jonka nimeä en muista. Siellä vietimme hetken tarjoten syliä ja seuraa. Sit käytiin kattomassa talot läpi mut monet niistä toimii tällä hetkellä varastoina. Kanat olivat myös söpöjä. Mutta samalta ne näyttää suomessakin.

Nyt siellä on alkanut vierailla myös eräs opettaja. Hän oli aivan ilmiömäinen. Paljon lauluja ja laulaen opeteltiin oikeaa ja vasenta, värejä numeroita eläimiä. Hyvin ilmeikästä opetusta ja hän selitti sanoja, käytti yksinkertaista kieltä ja havainnollisti paljon. Tuollaiseksi opettajaksi minäkin tahdon, jos siihen hommaan joskus päädyn. Kirjaimetkin opetellaan eläinten tai yksinkertaisten asioiden kautta. Tänään käsiteltiin vielä deetä. D niin kuin duck, dish, dishtowel.. Ja tänään oli d – dog. Opettajan koira oli tulossa vierailulle ja siihen liittyviä tavaroita hänellä oli mukanaan. Taukokin oli suunniteltu niin, että laululla lähdettiin ulos eikä silleen et ”menkääs nyt pihalle siitä”. Hän opetti lapsia pelaamaan dominoa. Jännää miten pre school lapset ovat suunnilleen samantasoisia kuin meidän Ekwetsembenin C-ryhmän lapset. Kun kertoo selkeästi mitä haluaa lasten tekevän, he kyllä toimivat sen mukaan. Jos ei itsekään oikein tiedä, mitä tapahtuu vai pitäiskö tapahtua mitään, lapset aistivat sen helposti. 

Hlane & Maailman kaunein auringonlasku

16 october

Nukuttiin pitkään. Noi kävi aamulla hakemas auton, jee!! Joskus puolen päivän aikaan lähettiin liikkeelle ja suunnattiin kohti Malkernsia, jossa sijaitsi swazi candles ja monta muuta sellasta turistijuttua. Ostin kaikkea. Mentiin syömään kivaan ravintolaan. Otin swazi mix grillin. Oli hyvää saa nähä meneekö pakki sekasin. Otettiin paljon kuvia ja vietettiin kunnon turistipäivä. Ei huvita kirjottaa. Moikka.

17 october

Lähettiin käymään tänään Hlanen game parkissa. Ajomatka oli kohtuullisen pitkä noin pari tuntia, mutta kyllä se meni ku oli kauniita maisemia. Mennessä nähtiin tien laidassa pari kirahvia, joita nähtiin muutenkn ihan kivasti. Jotenkin tosi kauniita luontokappaleita. Kirahvit siis. Impaloita oli ihan hulluna, niitä loikki koko ajan siinä ”tiellä” kun ajeltiin sitä aluetta läpi. En kyllä oikein tiedä voiko sitä tieks kutsua ku aika kauheeta höykytystä se oli. Mulle tuli paha olokin vielä. Vettä oli taas liian vähän mukana.

Nähtiin myös sarvikuonoja. Ne tuli kyllä ihan kiitettävän likeelle. Jouduttiin myös vähän niin kuin sarvikuonojen väliin. Se ei ollut kiva tila se. Mut onneks mitään ei tapahtunu. Ne näytti lisäks lähinnä siltä, et niitä ei ois voinu vähempää kiinnostaa, oltiinko me siellä vai ei. Ihan hyvä vaan. Hetkellisesti oli kyllä sellanen olo et ” how many times in my life I can say I’m blocked by 4 Rhinos?”

Takasin tullessa nähtiin matkalla vielä aaseja. No lehmiähän oli koko matkan jo tullessa. Ja maailman kaunein auringonlasku. Sitä en varmaan ikinä unohda. Katselin kun aurinko laski ihan silmissä, tuli varmasti sellasia kunnon afrikkakuvia kun Tuomas niitä räpsi. Onneksi, koska omasta kamerastani olin kivasti unohtanu akun kotiin. Oli niin kaunista vain ja yritin pysytellä hereillä, mut jossain vaiheessa torkahdin hetkeksi ja seuraavassa hetkessä olikin jo aivan toisen näköistä. Aurinko oli laskenut vuorten taa ja sieltä loisti sellainen punainen kajo, joka vaihtui oranssin, keltaisen ja vihreän kautta siniseen taivaaseen, missä tuikki yksi tähti.

Koulua ja Lauraa

15 october

Tänään oli ihan normipäivä pitkästä aikaa. Aamulla avustin erityisesti yhtä poikaa kirjainten kirjoittamisessa. Se oli hauska heppu, ymmärsin tasan tarkkaan kuinka se kiros toiselle oppilaalle vieressä, ku mä ohjeistin tekemään kirjaimia niin kun ne kuuluu tehdä. Mutta tarkkavaisesti jakso kyllä keskittyä. Ja tuli siitä jotain jälkeä, vaikka hienomotoriikka ei olekaan ihan parasta luokkaa.

Sitte yks poika halus et otan kuvan siitä ja siitäkös ne kaikki lapset innostu. Sitten otin kuvia niistä yksittäin, yhdessä erillään ja ne halus ottaa kuvia musta ja muista ja kaamee sota mut myös kaamee riemu, yhestä kamerasta. Sitä iloa oli kaunista katsella. Ja mä sain kuvia itelleni swazilapsista.

 Annoin heille myös salmiakkia. Ilmeet oli kyl näkemisen arvosia. En tiedä mitä ne odotti sen olevan, mut luultavasti jotain aivan muuta. Jotkut näytti kyl alun jälkeen  ihan siltä et ne tykkäs. Lapsia oli tänään aika vähän, ni riitti kaikille useampia. Tänään ja maanantaina kaikki yksityiskoulut on kiinni koska on midterm break. Ehkä se vähensi oppilasmäärää ja toisaalta sato ja oli muutenkin ihan kamala ilma, sekin varmaan vei osansa. Mut tommosella noin kymmenen oppilasta ja kaks opettajaa vielä menee, mut parikyt on vaan niin liikaa ettei sitä vaan voi mitenkään kuvitella.


Tehtiin Lauran kans salaattia ja syötiin sitä. Oli hyvää. Aivan huippua. Juteltiin vaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Homokeskusteluista ja muista. Onneks oon tavallaan tota kärjistynyttä tilannetta paossa täällä kaukana. Sitten illalla vielä ylisteltiin biisien muodossa ja rukoiliin yhessä. Oli pitkästä aikaa aivan todella siistiä. Sitte katottiin Populaarimusiikkia vittulanjänkältä loppuun. Jeah, sellainen oli se päivä. Sen pituinen se. Hyvä oli mitta päivällä kuin myös sisältö. Me like.

Se oli joku deellä alkava.. Badplaas :D

14 october

Olipa retki!! Matkalla olleet maisemat oli tosi hienoja ja jotenkin toivoin että mulla olis ollu kunnollinen kamera, jolla sais kivoja kuvia bussin ikkunasta :D No sellaset kamerat taitaa olla harvassa ja maksaa paljon.. Mut joka tapauksessa maisemat oli aivan upeita ja oli vaan siistiä kattella ikkunasta. Ekaa kertaa ei ees tullu mieleen nukkua tai yrittää nukkua, vaikka väsytti.. Päätä särki edelleen vähän. Mietittiin koko matka ja jo ennen sitä Martiinan kans et minne helkattiin me ollaan menossa. Onks se joku vesipuisto vai mitä ku monilla tuntu olevan uikkarit mukana.. Meille vaan sanottiin et se on sellanen paikka mihin mennää pelaa erilaisia pelejä lasten kanssa.

Forever Resort Badplaas. Alueen porteilla sanottiin kaikkea, et ilman ranneketta ei saa mennä, eikä minkäänlaista alkoholiin sotkeutumista sallita. Siinä vaiheessa luulin jo et oltiin tultu johonkin game parkin tapaseen, eikä vieläkään mikään käsitys tulevasta menny oikein.

Lopulta päästiin alueelle kaikkien lippusotkujen ja muiden jälkeen. Siellä oli kuin olikin liukumäkiä kahta eri sorttia ja uima-altaita. Lapset pääsivät uimaan ja heistä näki oikein, että nauttivat olostaan. Kun kysyin, että onko heillä tapana tehdä retkiä, niin opettaja sanoi, että tämä on ensimmäinen :D Lasten allas oli aluksi suljettuna, mutta saimme myöhemmin kuitenkin mennä sinne, kun se on nyt putsattu. Niin no putsattu on laaja käsite sekin. Altaassa lillui kaikkea epämäärästä, jotain vaaleenruskeeta mikä näytti etäisesti perunan kuorilta ja kaiken lisäks vesi oli ihan sairaan kuumaa. Vaatteet tietysti vaihdettiin siinä puun alla kivasti melkeen suojassa, no jotkut kävi vessassa vaihtamassa, mut monet vaihto ihan nurtsilla.

Tää on ihan kaameeta, mulla on vaan joka päivä enemmän ikävä mun omaa luokkaa. Siellä on yks söpö poika, joka tulee aina juttelemaan mulle ja halaa ja niin poispäin. Muutenkin mulla on myös ikävä mun opettajaa, Noktulaa. Ihana ihminen, joka on vaan niin rajattoman kiinnostunu Suomesta ja musta ja aidosti vaikuttaa siltä että hän haluaa et mulla on hyvä olla täällä Swazimaassa. Noktula ja joitain sen luokan oppilaita oli siellä retkellä mukana ja siitä tää ajatusvirta kimpos.

Sit mentiin ajamaan vähän cartingautoilla. Pari ”kolariakin” tuli, mut voi että lapset näytti nauttivan jotenkin tosi paljon. Siinä ajojen lomassa syötiin lounaaks KFC kanasetti. Lounaat oli varmaan aamulla haettu sieltä ja joskus kahen aikaan me sit syötiin niitä. Puhuttiin Martiinan kans et tää on ainaki yks varma tapa hankkia salmonella. No mun maha ei missään tapauksessa ainakaan tykänny siitä, oli salmonellaa tai ei. 

"Heikko sydän palkitaan.." Habakuk - Lumen alla

13 october

Aamulla väsytti ihan hulluna ja mistään ei oikein meinannut tulla mitään. Olin vähän myöhässäkin ja sitä rataa. Tai no en myöhässä, mutta kuitenkin. Koitin vielä samalla ajatella aamun sessioita ja sitä, mitä siellä tekisin. Päätin piirtää numeroita. Opetin myös ”pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat”. Sitten mulla oli palikoita ja aina kysyin kuinka monta. Yllättävän hyvin lapset osasivat. Phetsile on yks mun ehdottomista suosikkilapsista, vaikka ikinä ei saiskaan olla suosikkeja. Hän on melko paljon taitavampi kuin muut, osaa yksinkertaista englantia ja matikkaa, ehkä siinä syy.

Aamun tunnit menivät ihan hyvin, eipä me mitään hirveen ihmeellistä saatu aikaan, mutta toisaalta miten siellä voiskaan saada mitään hirveen ihmeellistä aikaan kun on yks opettaja kymmentä lasta kohden. Alussa ajattelin, että me piirretään VAAN numeroita eikä oikein tehdä mitään. Todellisuus on se, että noilla resursseilla ei voi edes yrittää opettaa millään tasolla yksilöllisesti. Tai voi yrittää mutta se ei oo hirveen mahdollista, koska kaikki tarvii ihan sikana huomiota. Jos opetettava asia on liian vaikeeta suurelle osalle -> turhautuu ja rupee hyppiin seinille. Numeroita ja kirjaimia kaikki osaa piirtää ainakin jollain tavalla. Tietyllä tavalla haluisin opettaa sanojen kirjottamista tai pluslaskuja edistyneemmille, mut mun ammattitaito ei ainakaan riitä pitämään kasassa koko pakkaa. Mihle nyt on luku erikseen, koska hän vaatii koko ajan vierelleen yhden aikuisen. Siinä onki sit tekemistä jos haluis jotain opettaa.

Pelasin myös dominoa lasten kanssa. Toinen tunti oli aika lailla leikkimistä. Mihle tuli sotkemaan meidän peliä ja kopeloimaan taas vaihteeks mun rintoja niin otin sen syliin enkä päästäny pois.  Täällä siis noi opettajat on kaivanu vuorotellen rintaansa esiin, kun Mihle on halunnut ja tänään kun en kaivanut omaani esille eräs oppilas teki sen puolestani. How cool is that? Se varmaan otti siitä jotenkin nokkiinsa ja just ennen ku kello soi, iski mua päähän jollain muovilaatikolla ja se sattu paljon. Siitä se laatikko sit kimpos Gcinilen silmäkulmaan. Kauhee huuto. Opettaja hieroi sitä kohta johon oli sattunut ja sanoi, että jos tekee niin, ei tarvitse mennä sairaalaan. Kun hän oli rauhoittunut sylissäni, Mihlen piti pyytää anteeks. Hän sitte päätti tönästä uudestaan.

Kauhee sirkus ja olin jo tehy suunnitelman , et ku kello soi ni juoksen vessaan ettei kukaan nää ku itken. No ei onnistunu se. Sit ku yks tuli siihen silleen et I’m sorry, ni seuraavaks niitä oli kymmenen ja ku opettaja vielä kysy että miten oon kokenu oloni täällä luokassa ni siitähän se vesiputous vasta herkes. Mut oon vaan väsyny ja ku yrittää kaikkensa olla tilanteen tasalla ja selvitä ja sit ku se tsemppaaminen laukee siihen et lapsi mätkäsee muoviboxilla päähän ni ei hyvin mee. Tulee sellanen itteensä pettyny olo. Kun rehtori kuuli että muaki osu, niin se oli jo viemäs mua sairaalaan.. :D Kun pääsin kotiin, itkin kaiken turhautumiseni ja ammattitaidottomuuteni ja huonommuuden tunteeni pois ja nukuin kolme tuntia. Vähän särkee päätä vieläkin, koska se osu ihan silleen että olisin saattanu ruveta itkemään, jos lapsi ei olis jaloissani huutanu.

Kaikki ei ymmärrä englantia ni on välillä vähän vaikea kommunikoida. Ja yhessäkin vaiheessa tuli sellanen fyysinen ahdistus ku kaikki van jotenkin roikku mussa. Yksi hiuksissa, toinen korvassa kolmas ristissä, yks oli sylissä ja toiset tahto et pelaan niiden kans ja sit oli vaan sellanen olo et en riitä tähän juttuun ja haluun upposuihkuun heti ku pääsen kotiin,  koska en tiiä mitä näillä pienillä käsillä on tehty ennen mun lääppimistä.

Mitä tästä kaikesta opin? Opettaminen on löperöä, koska ei yksinkertasesti ole resursseja. Älä hetkeäkään ajattele, että selkäsi takana tapahtuvat asiat ovat hyvin.. Varsinkaan jos luokassa on autisteja. Kaikenlaista lyömistä ja kohtelua mäkin siedän, mutta rajansa kaikella. Tee vain se, minkä pystyt äläkä edes yritä jakaa huomiotasi kaikille tarvitseville, koska se ei ole mahdollista. Silloin kun tuntuu, että voimat ovat vähissä, lepää ja nuku tarpeeksi. Älä yritä jaksaa, jos et jaksa. Tosi haastavaa joka tapauksessa ja kaikkea olen varmasti oppinut mitä en nyt vielä tiedäkään.

Sain kyydin kotiin. Itketti edelleen ja cdltä tuli biisi ”God have mercy..” ja sit oli vaan sellanen olo et just niin. Anna anteeks ei 77 kertaa vaan 7x77 kertaa eli ikuisesti ja aina.  Varsinkaan lapsille ei todellakaan kannata tai ei mielellään saa kantaa kaunaa mistään ja pitää antaa anteeks, koska ne ei tee juttuja tuhmuuttaan. Useinmiten. Oon niin ilonen, et huomenna on se retki Etelä-Afrikkaan pelejä pelaamaan ja siellä on valikoitunu ryhmä eri luokkien oppilaita eli saa hetken hengähtää. Ihanaa päästä vähän koulun ulkopuolelle ja nähdä settejä. Sinne on siis tullu vaan ne, joilla on rahaa. Se makso siis jotain kolme sataa randia. Eli tosi paljon täällä. Suomessa ei taitais olla mahdollista, et vaan valikoidut pääsee ”luokkaretkelle”. Monta järkytyspäivää peräkkäin ei välttämättä oo hirveen hyvä juttu. Tuli vaan mieleen.. 

Henkilökohtainen reviiri ja vähän Raamattua

12 october

Ei väsyttänyt ihan hirveästi, mutta kuitenkin niin paljon, että olin vähän herkällä päällä. Aamulla päätin että lähden torstaina retkelle etelä-Afrikkaan. Ihan jees. Käydään vaihtamassa randeja ja pitää muista ottaa passi mukaan. Tänään tuli ekaa kertaa sellanen olo, että painukaa hiiteen mä en jaksa teitä. Koulupäivän aikana en sin yks tyttö rupes kopeloimaan mun rintoja ja rajusti tempaisin hänen kätensä irti kuten kaikkina muinakin kertoina jolloin hän yritti sitä. Vähän ajan päästä katselin vierestä kun toinen opettaja kaivoi rintaa mitähän tuo olis ollu 7-9-vuotiaalle lapselle. Hän tosin asuu sairaalassa joten i varmaan ole intaruokinnassa ikinä ollutkaa, mutta pakkohan heidänkin on oppia, ettei toisten ihmisten tisseihin kajota noin vain. Vai onkohan tämä taas jotain vitsin länsimaalaista henkilökohtainen reviiri-ajattelua.

Tämän jälkeen kun olin jo vähän tolaltani, seinää pitkin kiipesi sisilisko. Tottakai luonnollinen reaktio siihen on se, että ruvetaan kiljumaan niin et korvat lähtee päästä. Yks poika hosu ensin metrimitan kanssa ja sit vielä harjan kanssa sen näkösenä et jotain on kohta ikkunasta läpi, kun yritin ottaa harjan pois pojalta hän suuttui niin että huitaisi opettajan juomapullon lattialle kumoon. Sisiliskon tuomio oli seinäänlittaantumiskuolema. Siinä sitä sirkusta jo olikin ja kaiken kukkuraksi melkein kaikki halusivat yhtä aikaa vessaan ja sattuneesta syystä en päästänyt kun yhden, mutta sekin on taas jotain vitsin vääriä toimintatapoja, joita ei suosita täällä. Tämän seurauksena samainen poika, joka aiemmin oli kaatanut juomapullon, oli menossa täyttämään sitä, en päästänyt häntäkään, koska samalla olisi pitänyt päästää 8 muuta ja siitäkös vasta riemua irtos, kun hän kivasti veti kilarit.

Tässä vaiheessa mä sanoin itteni irti. Tehkää mitä haluutte, mua ei kiinnosta, mä en jaksa ja en ees ymmärrä mitä helvettiä te puhutte. Herkistyin tilanteesta vähän, kun adrealiinit oli ollu pitkään ihan katossa ja kun tilanne laukes, herkistyin. Kaikki jotenkin kokoontu mun ympärille ja tuli pyytelemään anteeks. Ihan vierasta mulle. KLopulta tokasin että oon fine niinku olinki, mut se sellanen itelle vieraalta tuntuva jopa väärä huomio ei ainakaan helpottanu tilannetta ja halusin vaan itelleni hetken ajatusten kokoomiseen.

Oli jotenkin tosi harmaa päivä. Satoi sumua. Kävelin kotiin se teki pitkästä aikaa tosi hyvää. Itkin. Pyysin myös äitiä soittamaan. Kävely sateessa kuunnellen ”I praise you in this storm..” oli jollain tasolla terapeuttista. Kuten myös kyynelten vierittäminen. Puhuin myös äitin kanssa puhelimessa. Ja se oli voimauttavaa. Nukahdin kissan kanssa Miran sänkyyn. Kun Martiina tuli kotiin, heräsin ja rupesin ajattelemaan illan raamikseen menoa ja huomista jotain oppituntia. Todennäkösesti matikkaa.

Oltiin siellä young adults bible study groupissa. Mentiin taksilla. Alusa oli teetä ja jutustelua, mutta yllättävän täsmällisesti seittemän jälken alotettiin käymään aihetta. Käsittelimme aviorikosta. Aluks keskusteltiin yleisesti aviorikoksesta ja sit mitä raamattu sanoo. Oli väitteitä ja kysymyksiä ja me satiin monisteet mistä seurata, mutta keskustelu oli kantava voima. Lopussa vielä rukoiltiin. Oli tosi outoa olla raamatun äärellä englanniks enkä oikein uskaltanu sanoa mitään. Rukoileminen ääneen englanniks tuntu tosi vieraalta ajatukselta. Mut oli kyllä ihan hauska kun miitti oli kuitenkin englanniks ja tosi monet tuli juttelemaan ja ymmärti mitä puhuttiin. Se oli fantastista. Uskovien yhteyttä parhaimmillaan. Ainakin päälisin puolin rakkauden merkitys on täällä ymmärretty jotenkin paremmin kuin suomen seurakunnissa keskimäärin. Vastaanotto oli tosi lämmin. Saimme kyydin ja meitä kutsuttiin eri juttuihin ja saatiin paikallisten numeroita yms. Oli pakko päästä purkamaan päivän paineet tänne ennen ku meen nukkumaan. Kello on jo liikaa, mutta oli hauska päästä liikkeelle auringon laskun jälkeen. 10.10 pm aatuutilullaa anna unen tulla. 

hulluja unia ja päivän kulkua 11.10

En saanu millään nukuttua eilen illalla. Olin kyllä ysin aikoihin sängyssä ja oli rauhallista niin että ois voinu nukkua mutta ei. Oli jotenkin niin tuskasen kuumaa ja levotonta myös oli elämä. Kello tuli varmaan lähemmäs 12 ja kaikki oli vielä hereillä, ihan hooseeta. Näin vielä ihan hullua unta, missä oltiin just tultu ulkomaan harkasta kotiin ja neljä mein luokalta oli kuollu. Sit yhtäkkiä oltiin meiän vanhalla ala-asteella ja yks opettaja sekos ja rupes ampuu. Kaikki muut kuoli, mut muhun se ei osunu, vaikka yritti. Sit mä otin aseen pois ja ammuin sitä opettajaa jalkaan tai käteen tai johonki sellaseen. Heitin aseen koulu uima-altaaseen ja opettaja hyppäs perässä noutamaan sitä ja hukku. Emma ja Riikka koki ainakin kovia. Sit heräsin, joku 6 minuuttia ennen herätyskelloa. En sitte nukkunu enää. Aamulla vielä toivoin, että koulussa ei olis mitään ihmeellistä.

Aamu meni kivasti Mihlen kanssa ja avustajan tehtävissä, mutta iltapäivällä opettjilla oli retkeen liittyvä meeting joten olin yksin 22 EHA-tasoisen lapsosen kanssa, jippijaijee!! Ei mua silleen hirveesti väsyttäny, mut nyt on ihan poikkinainen olo ja koitan tässä kattella kivoja yöpaikkoja lomaa varten. Ihan hauska päivä tähän asti, lämpöasteita joku 35 ainakin ja melko kuuma. Onneks täällä mein majapaikalla tuulee, kun tää on vähän kukkulalla. Kohta vois ehkä pulahtaa uimaankin, vaik vesi onki aika viileetä, en oikeen ymmärrä miten se niin viileenä pysyykin. Et ihan kiva talvi täällä, onks Suomessa samanlaista? Ai ei vai, no voi harmi :D Sori, ihmiset..

Sibebee..

10 October 2010

Sibebe Rock. Heräsin aamulla 7.50. Laura soitti 7.52 että ollaan lähössä kiipeemään sibebe rockille. Olin ihan into piukeena. Menin Bombasokselle ja lähdettiin matkaan. Sen toisen suomalaisryhmän yhteyshenkilö tuli mukaamme. Voi mitä maisemia jo matkalla!! Lähes vesiputouksia ja veden ollessa korkealla uimapaikka, jylhiä vuoria taustalla ja paikallista elämänmenoa ihan mutkittelevan tien vieressä. 25 randia maksoi vuorelle kiipeämisen lysti.

Lähdimme aivan tolkutonta vauhtia. Jossain vaiheessa tuli vaan niin paha olo et  oli pakko pysähtyä. Pari muutakin tyttöä jäi siihen meiän kans lepäämään ja osa jäi ottamaan valokuvia ja tuli sit meiän vauhtia kans. Vettä oli pitäny kantaa huomattavasti enemmän tai vastaavasti olis pitäny lähteä aiemmin. Mietin jo yhessä vaiheessa et jaksanko tulla ylös asti ollenkaan, mut sitten hidastettiin aika rajusti nin silleen se meni ihan kivasti, ehti ottaa vähän valokuvia ja kaikkea jutskailla.

Alussa oli ihan tolkuton nousu. Siihen meinasin kuolla, mut sen jälkeen helpotti, tuli tasaisempaa ja mukavaa vähän irlantilais/skottityyppistä maastoa lehmineen ja asuinmajoineen. Nurmikentillä oli kainkenlaisia outoja kasveja ja sairaan ruma lehmä. Ennen viimeistä nousua istuimme hetken kiven lohkareen alla, mistä lähdimme kapuamaan kiven lohkareiden sisällä kulkevaa salakäytävää pitkin. Siellä sai välillä oikeasti kiivetä, mutta oli siistiä mennä kallion sisällä. Yhdessä kohdassa miehet nosti meitä tyttöjä alas kalliolta ja se oli aika jännittävää. Viimeinen rykäisy. Voimat olivat vähissä ja maisemat senkun kaunistuivat. Mutta ylhäällä se vasta komeaa olikin. Olin ylpeä itsestäni ja nautin vaeltamisesta ja jalat tykkäsivät olla kunnon kengissä. Käytiin vielä syömässä ja juteltiin, mitä kaikkea täälä swazimaassa voisi nähdä. Malolotjassa on joku köysijuttu ja slummialuekirtoajelu olis kai jossain vaiheessa luvassa. Ajattelin kysyä et jos pääsisin sinne köysijuttuun mukaan. Oli kerta kaikkiaan hieno reissu ja hauska tavata Jorma livenä ja myös muita siitä suomalaisporukasta. Kiitos ja kumarrus, keba kuittaa.

pinnallista turismia ja diippejä settejä..

Käytiin Ezulwiinin torilla ja ostin kaikkea kivaa salaatin ottimista koreihin. Myös Nooan arkki tarttui matkaan. Aika normipäivä. Nyt on masu täynnä ja kuva söpöstä afrikkalaislapsesta koneella <3 Illalla oli vielä ihan hillitön ukkosmyräkkä. Alko joskus kuuden aikoihin ja vielä puol kahen aikoihin heräsin jäätävään rytinään ja ukkoseen. Kuuteen mennessä se oli onneks jo rauhottunu. Pelattiin siinä sitte sähkökatkon aikana bonanzaa ladattavan lampun valossa :D Sähkökatkot täällä on vähän silleen ja tälleen. Kyllä niitä välillä on mut ne kestää niin vähän aikaa yleensä et se on vaan kiva viihdyke-elementti elämässä täällä. Jotenkin toivoisin et näkisin myös erilaisen puolen swazimaasta. Sellasen todellisen, köyhyyden ja kurjuudenkin. Nyt hostellissa elellessä, uima-altaassa on vettä, suihku ja vessa toimii vedellä, eikä sisällä oo mitään kärpästä vaarallisempaa.. Jotenkin koko ajan on sellanen olo et tässä ei oo kaikki, jotain puuttuu, tää ei oo koko totuus. Vaikka se varmasti on karu, mut haluisin nähdä myös sen toisen puolen. Albinomurhat on varmasti yks osa sitä toista puolta, mut entäs sellanen tavallinen köyhyys ja Aidsin aiheuttama suru/puute.. Miten se näkyy täällä, sen haluaisin nähdä ja kokea, vaikka se rikkoisikin jotain minusta tai siitä kuvasta, joka mulla on Swazimaasta.

swazivalssia ja nipin napin tilanteita..

Väsytti kyllä aika paljon, koska eilen en saanut nukuttua.. Aamulla opettajat lähtivät jotakin matkustuslupa-asioita hoitamaan ja meinasin aluksi jäädä yksin 22 EHA-tasoisen oikeastaan vain swatia puhuvan oppilaan kanssa, mutta onneksi rehtori järjesti toisen opettajan avukseni. Tauon jälkeen sama toistui. Teimme koko päivän oikeastaan ei mitään ja kauhea sirkus oli meneillään koko ajan. Ja aivan varmasti tekivät kaikkea, mitä ei olis saanu.. Tietokone koki aika kovia, paperit oli mytyssä lattialla ja niin edelleen..

Tänään oli vaan niin paras päivä!! Meillä oli viimesellä tunnilla kulttuuri/draama-aiheen yhteydessä koko koulun yhteistä tanssia. Mä opetin yhelle tytölle valssia ja sit vähän ajan päästä siinä oli ihan mukava jono tyyppejä, jotka halus kans oppia. Partneri vaan vaihtu lennosta ja tanssittiin diskomusan vauhdissa valssia, mikäs siinä! Opin myös muutamia swazimuuveja:D

Skolee ja ryhmä Ctä..

6.10

Tänään menin ekaa kertaa ryhmä C:hen. Vähän kun olis alottanu koulun uudestaan. Olin vaan ihan pihalla kaikesta, enkä oikein tiennyt miten päin olla. Lisäksi se opettaja, joka ensin tuli siihen mun kanssa.. En oikein tiedä tykkäänkö hänestä vai mitä kummaa.. Ensivaikutelma ainakin on kovin omituinen. Hän riiteli jonkun kanssa puhelimessa ja jos yhtään ymmärsin oikein niin ehkä mahdollisesti lasten joistain kuluista tai jostain en tiedä, kun oli vähän omituinen tilanne. Ekaa päivää luokassa ja heti jouduin todistamaan jotain kummaa puhelinriitaa. Aluksi meillä piti olla Religious Educationia anteeksiannosta, mutta yhtäkkiä opettajat lähtivät johonkin kokoukseen ja jäin kaksin erään toisen randomtyypin kanssa. Oppilaiden tehtävänä oli kirjoittaa oma nimensä ja päiväys värityskuvien yhteyteen. Kukaan ei oikein kertonut mitä tapahtuu tai miksi ja oli vähän heitteillä oleva olo. Ikävöin edelliseen luokkaani ja oikeastaan halusin kotiin.

Toisaalta päivä oli mielenkiintoinen. Pienimmät oppilaat puhuivat varsin sujuvaa swatia mulle, enkä ymmärtänyt sanaakaan. Luokka oli suunnilleen sen tasoinen, missä olen suomessakin ollut.. Erona oli vaan se, etten ymmärtänyt mitä he puhuvat, enkä voinut antaa ohjeita heille ymmärrettävällä tavalla. Hymyilin vain kauniisti. Osa kiipeili sylissä, kopeloi naamaa ja hiuksia ja se oli outoa. Edellinen ryhmäni oli niin paljon parempitasoisia, etten ehkä ollut osannut kuvitellakaan tällaista. Mutta jo itsessään se seikka, että olin pienten afrikkalaislasten kanssa tekemisissä, oli jännittävä.

Tavallinen koulupäivä alkaa vähän ennen kahdeksaa assemblyllä eli sellaisella pienimuotoisella rukoushetkellä, jossa lauletaan ylistyslauluja. Keskiviikkoisin se on pidempi, koska silloin on samassa jotain kuorojuttuja. Kun lauluja on laulettu riittävästi, rukoillaan yhteen ääneen joku swatin kielinen ”isä meidän”, joita on muutamia erilaisia ja sen jälkeen tulee ”Good morning teachers, good morning brothers and sisters, Brothers and sisters, we meet in peace”. Oppitunti on merkitty alkamaan viittä yli kahdeksan, mutta viittätoista yli taitaa olla lähempänä totuutta. Yhtäjaksoista opetusta kestää aina kymmeneen saakka, jolloin on ruokatauko. Oppilaat saavat koulusta jonkinlaisen ruoan, yleensä riisiä ja papumömmöä. Opettajilla on ruokalassa vahtivuorot ja vahtivuoron jälkeen voi mennä syömään omia eväitä. Aika usein ruokailussa on rauhallista, mutta taas tänään pari riitapukaria heitti ruokansa lattialle.. 11.00 jatkuu opetus, joka kestää aina kello 13 asti. Yhdeltä on taas assembly, joka on sisällöltään about sama kuin aamuisinkin, tervehdyksissä tosin on good afternoon.

Kaksi tuntia on aivan liian pitkä aika yhtäjaksoiseen keskittymiseen. Muistan, kun joskus lukiossa puolentoista tunnin tunneilla, ei vaan kyennyt keskittymän niin pitkään yhteen menoon. Miten sitten ikätasoltaan 3-8-vuotiaat eriasteisesti kehitysvammaiset lapset voisivat kyetä vielä pidempään aikaan? Aion kysyä tätä vielä, millä tällaista tuntijakoa perustellaan. Siinä erityiskoulussa, jossa olin Suomessa, päivä oli jaettu noin puolen tunnin mittaisiin pätkiin. Ainoastaan ulkoilu saattoi kestää pidempään. Yleisemminkin, jollekin aineelle oli varattu puoli tuntia, mutta jotain ei juuri sinä päivänä napannut tai väsytti, sitten tehtiin jonkun toisen aiheen tehtäviä. Ja enemmänkin mentiin lapsen kykyjen ja voimien mukaan kuin lukujärjestyksen.  Suomessa on ehkä enemmän keskitytty henkilökohtaiseen ohjaukseen. Tuossa ryhmä C:ssä oli 18 oppilasta ja kaksi opettajaa. Suomessa EHA1 luokassa saa olla korkeintaan 8 oppilasta ja aikuisia siellä on erityisopettaja, ylimääräinen aikuinen sekä oppilaiden henkilökohtaiset avustajat. Ja vieläkin enemmän tukea tarvittaisiin.


7.10

Voi, mikä myrsky!! Nyt on salamoinu ja ukkostanu kahtena iltana niin, ettei nettiin oo päässy. Mutta on ollut kyllä Luojan taideteoksessa ihastelemista. Erilaisia värejä ja valoja, jylinää, sadetta ja salamoita, mutta ei sadetta. Kaikenlaista on löytynyt. Hauska nähdä tuo kaupungista poispäin avautuva laakso muunkinlaisena kuin rauhallisessa auringonvalossa kylpevänä. Sadesää oli ihan kivaa vaihtelua, mut oishan se ihan positiivista, jos huomenna ei satais.

Tänään oli huomattavasti paljon vähemmän ahdistuneempi päivä. Löysin omatoimisesti tekemistä ja vielä aika helpostikin. Olin erään tytön kanssa, joka ei nää kunnolla. Hänellä on lisäksi tapana karkailla ja sännätä toisiin luokkiin. Hänelle koitin keksiä jotain rakentavaa tekemistä ja katsoa hänen peräänsä. Lisäksi minulle annettiin sellaisia avustavia tehtäviä, joihin toivoinkin pääseväni. Tein erään edistyneemmän pojan kanssa eri tehtäviä, mitä muut. Rajojen asettaminen ei ollut enää se ykköshaaste, se tuli jo jostain selkärangan tienoilta, mutta tällä hetkellä koen, että kieli on ykköshaasteeni. Mitä vaikeammin vammaisiin mennään, sitä vähemmän he ymmärtävät englantia, hyvä jos swatiakaan.

Toinen opettajista on tekemässä harjoitteluaan tällä hetkellä täällä Ekwetsembenissä. Hänen opettajansa tuli käymään ja oli sitä mieltä, että näille oppilaille pitäisi opettaa enemmän matematiikkaa ja englantia. Olimme molemmat sitä mieltä, että mitä helvettiä ne tekee jollain englannin kieliopilla, jos ei osaa ylittää katua oikein ja jää auton alle? Oikein kiukutti. Olin jotenkin siihen asti ollut kovin yllättynyt tämän koulun edistyksellisyydestä ja monet opettajat jopa kehuvat lapsia, kun he toimivat oikein. Opetuskin pyrkii olemaan käytännönläheistä. Toki jos tekee jotain pahasti väärin, myös jonkinlaiset fyysiset kuritoimenpiteet kuten nipistäminen ovat sallittuja.

Olin hetken yksin noiden 22 noin EHA1 tasoisen lapsen kanssa. Pelattiin jalkapalloa. Oli vähän sellainen hetki siinä että ”ai, minä yksin noiden kaikkien kanssa tuonne ulos.. Ei kai nyt sentään, aa okei, tulkaas tännepäin, mennään pelaamaan…” Mut eipähän ollu mun vastuulla. Tietääköhän opettajat, että mulla ei voi olla kokonaisvastuuta siitä, mitä teen, vaan vakiopettajat vastaa? Kun juttelin heidän kanssaan luokkien koosta täällä ja suomen erityisluokkien koosta, he olivat aivan hämmästyksissään kertoessani eräästä harjoittelupaikasta, jossa oli 7 oppilasta luokassa ja aikuisia 4+ minä opiskelijana. Eipä taida olla kovin yleistä täällä. Mietiskelin tässä et pystyisinkö asuun swazimaassa. Kyllä mä varmaan pystyisin, mutta kieli pitäis opetella. On tää kuitekin niin jotenkin eri tupsahtaa vaan uuteen kulttuuriin vieraana ja outona. Menis hetki ennen ku tätä vois ruveta sanoon kotimaakseen, pitänee ehkä miettiä tota lähetystyöjuttua uudemman kerran..

Himassa makoillen..

En mennyt tänäänkään töihin, oon ollut noin viis tuntia hereillä.. Että sellasta täällä. Tossa jossain vaiheessa jäin miettimään ton Saaran uutisen jälkeen, että mikä tässä elämässä on oikeesti tärkeää. Jo tässä ajassa olen jotenkin todella selkeästi omaksunut sen, että ihmiset ovat täällä tärkeitä, eivät niinkään asiat. Musta olis aivan todella siistiä tutustua paremmin, vaikka siihen mun ekan luokan opettajaan. Siinä olis ainakin jonkinlainen paikallinen kontakti ja yhteys tähän kulttuuriin oikeasti. Jos vertaa Suomeen, siellä saavutukset ja asiat ovat enemmän etusijalla, valitettavasti. Kuuntelin Kristian Meurmanin Läpi yön ja Jipun Kuka teki minusta tän naisen. Olis ihan kiva keksiä vastaus tohon kysymykseen.

Himassa makoillen..

En mennyt tänäänkään töihin, oon ollut noin viis tuntia hereillä.. Että sellasta täällä. Tossa jossain vaiheessa jäin miettimään ton Saaran uutisen jälkeen, että mikä tässä elämässä on oikeesti tärkeää. Jo tässä ajassa olen jotenkin todella selkeästi omaksunut sen, että ihmiset ovat täällä tärkeitä, eivät niinkään asiat. Musta olis aivan todella siistiä tutustua paremmin, vaikka siihen mun ekan luokan opettajaan. Siinä olis ainakin jonkinlainen paikallinen kontakti ja yhteys tähän kulttuuriin oikeasti. Jos vertaa Suomeen, siellä saavutukset ja asiat ovat enemmän etusijalla, valitettavasti. Kuuntelin Kristian Meurmanin Läpi yön ja Jipun Kuka teki minusta tän naisen. Olis ihan kiva keksiä vastaus tohon kysymykseen.

4.10

Nousin aamulla ihan siihen aikaan ku pitikin.. Oli jotenkin huono olo vieläkin 11 tunnin yöunien jälkeen, menin nukkumaan vielä 4 tuntia. Pakotin itseni nousemaan muutamaks tunniks ja kirjottelin vähän kuulumisia. Menin päikkäreille ja nukuin kolme tuntia. Nyt vois mennä vaikka nukkumaan jos huomenna jaksais mennä töihin...


Tänään jotenkin liikutuin erään ystäväni tilanteesta. Ehkä sitä on herkempi kaikille tunteille kun on kaukaa kotoa ja koko ajan vähän sellainen "kuuluukohan tämä tehdä näin"- olo. Lueskelin päivällä raamattua ja sieltä nousi esiin tällainen kohta: " Katso Jumalan tekoja: kuka voi suoristaa sen minkä hän on käyräksi tehnyt? Hyvänä päivänä iloitse ja pahana päivänä muista, että Jumala on antanut ne molemmat." Saarn. 7:13-14. Jäin miettimään, että miksköhän luin sitä, ja totesin että nyt on aihetta iloon ja kiitokseen. Mikäs täällä ollessa. Jakeet puhuivat saman päivän aikana myös toista kieltään. Mutta sellaista se elämä on, iloja ja suruja. 


Btw, jos haluu soittaa ni numero joka toimii on tällainen: 9953326876197216

Are you limited by faith?

3.10

Sunnuntaina oltiin Lauran kanssa Mbabane Chapelissa. Siellä oli sellanen sunnuntain palvelus. Aika hellarityylinen sekin. Siellä ylisteltiin kans, mutta tuttujen laulujen tahdissa ja saarna oli saarna eikä niinkään kilpahuutokokous. Saarnaaja puhui kyllä ääneen, mutta selvästi oli aistittavissa, että länsimaalaisia vaikutteita on tullut tännekin. Saarnassa oli raamatunkohtia ja siinä oli pointteja. Tykkäsin ja tuli kummallinen tuttuuden tunne. Ei anneta uskon rajoittaa elämäämme väärällä tavalla (vrt. samarialainen), vaan eletään rohkeasti todeksi. Saimme kyydin keskustaan kirkossa olleelta pariskunnalta ja haukkasimme vähän pitsaa sekä kävimme kaupassa.

Otettiin taksi Ezulwineen Cultural Villageen, missä osa meidän porukasta jo oli. Kierros kylässä, tanssiesitys ja käynti vesiputouksilla olis maksanu 150R, joten skipattiin se. Joku päivä vois kyllä käydä siellä pelkillä putouksilla. Toinen suomalaisporukka oli ollut siellä ja se oli maksanut 50R. Päätettiin sitten mennä Guava Galleryyn, mistä suomalaisen kunniakonsulin löytää. Siellä oli ravintola ja syötiin siinä ja juteltiin konsulin kanssa. Hän antoi mulle korttinsa ja sanoi, että lähes kaikki ajat haitarin soittamiseen käy, mut ei maanantai. Mulle tuli siellä vähän paha olo, mut se helpotti niin, että päätettiin käydä siinä Mantenga Craft Centerissä, mut eipä siellä oikeen mitään sellasta ollut, mitä Ezuwine Handcraft Marketista ei olis saanu.

Kotiin tultua oli entistä huonompi olo koitin juoda ja lopulta seiskan aikaan menin nukkumaan.. 

Lauantai

2.10

Nyt olo on oikeestaan aika mukavaa, hengataan täällä Cathmar Cottagen uima-altaalla uikkareissa, otetaan arskaa ja suunnitellaan ens viikonlopun aktiviteetteja. Lisäksi sain sen numerosarjan, millä mun kännykkään pystyy soittamaan. Puhuin äitin ja iskän kans puhelimessa ja se oli aika harvinaisen kivaa. Nyt voi porskutella eteenpäin taas seuraavan kuukauden, eikumitä?! Kivasti poltin vähän itteni myös. Ei pahasti, mutta kuitenkin. 

1.10 House on Ffireee!

House On Fire ja me oltiin myös. Meitä Suomesta tulleita taivaltajia oli kaks kombillista. Osa oli kyllä lähteny perjantain baari-iltaa viettämään, mut meiän eka kombillinen oli kyllä melko puhtaasti musiikinkuuntelulinjoilla. Se paikka oli tosi ravintolamainen.  Siellä oli muutama isohko aaltopelti sateen suojana, mutta tunnelmallista oli myös avoin tähtitaivas sekä lentävät kiiltomadot. Muutenkin paikka oli tunnelmaa täynnä, hämärävalaistuksineen ja erilaisineen kasveineen. Siellä oli myös yksi huone, jossa oli erilaisia taidepatsaita, joita sai ostaa myös. Taideteoksista saatavilla rahoilla hankitaan bändejä esiintymään. Lämppärinä oli Bholoja ”mies ja kitara”- tyylistä blues/jazz settiä. Tykkäsin siitäkin kovasti, ehkä jopa enemmän kuin varsinaisesta pääesiintyjästä. Kuvia oteltiin ja jammailtiin Ghorwanen tahdissa. Se oli sellasta reggaen, soulin ja jazzin yhdistelmämusaa torvisektioineen ja perkussiosoittajineen. Sellasta rentoa jammailumusaa. Me like!

AHISTUS!!

29.09

Ahdistaa tällä hetkellä aika paljon. En pysty soittamaan kotiin, enkä vastaanottamaan puheluita. Ainoa mitä tällä hetkellä pystyn tekemään on lähettää viestejä kotiin. Netti ei oikeen taaskaan toimi ja argh. Nyt rupee pikku hiljaa hiipimään sellanen kotikaipuu ja ahdistus siitä, ettei voi pitää yhteyttä Ehkä sitä voi kulttuurishokin tapaiseksikin kutsua. Ei oikeen mitään yhteyttä kotiin ja oon jossain maapallon toisella puolella.

Oon kyllä tykänny olla ja siistiä, kun meitä on kuitenkin suomalainen porukka täällä, et voi myös puhua Suomea ja aika paljon sitä tehdäänkin. Töissä ja asioidessa tietysti englantia käytetään. Paikallisten kanssa puhuminen on aika ajoin todella haastavaa kun ei oikein saa mitään selvää mitä toinen sanoo. Erityisesti puhelimessa on vaikea puhua, kun ei ymmärrä. Ja vaikka kysyisi monta kertaa uudestaan, ei välttämättä siltikään saa mitään selvää. Eilenkin kun mein kombikuski soitti, en saanu mitään selvää. Ei siinä oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa oma asiansa ja toivoa, että esimerkiksi taksi tulee sinne minne on sovittu.

En nyt kuitenkaan sanoisi, että äitiä tai vanhempia varsinaisesti olisi ikävä tai haluaisin jotenkin pois täältä. Ei. Mutta haluaisin pitää yhteyttä. Jo pelkkä tieto siitä, että voin puhua puhelimessa vanhempien kanssa, olisi riittävä helpotus tähän tilanteeseen. Eilen oltiin toisten pohjanmaan vaeltajien kanssa House On Fireissa. Siellä eräs tyttö sanoi, että heille oli annettu joku numerosarja, mikä pitää pistää eteen, jos haluu soittaa näihin Swazimaan numeroihin. Se helpotti ja Laura lupas lähettää mulle sen numeron, jee!

Mr Zondin kihlajaisjumalanpalvelus ja muuta sellasta..

26.9 

Sunnuntai. Aamu. Sovittiin, että lähdetään yhdeksältä, no ei ihan siihen päästy mutta kuitenkin suunnilleen. Oltiin menossa Jesus Calls Worship Centeriin paikalliseen serviceen eli jumalanpalvelukseen. Oltiin vähän myöhässä, koska ajettiin kivasti bussilla ohi = Manziniin saakka. Tultiin kombilla takasin päin ja löydettiin mesta lähes vaivatta.

Ylistelyt oli jo käynnissä, kun mentiin sinne, mutta oltiin kai ihan sopivasti siellä, koska sinne virtas koko ajan lisää jengiä.. Saarnasta yritin aluksi saada selvää, mutta ne mokomat huusi niin kovaa sekä swatiks että englanniks, ettei mitään järkeä. Puhuja huusi tulkin päälle ja tulkki puhujan. Ois ny ees huutanu vähän hiljempaa, ni ois voinu saada jotain selvääkin, mut ei. Piti huutaa täysiä niin, et ääni oikeen särky toistolaitteissa. Ainoo mitä sain suunnilleen selvää oli se, et ”Jesus is the key”. Mun muistiinpanoissa lukee myös näin: ”Shouting, shouting and shouting and I can’t understand any single word.” Jossain kohtaa vaan luovutin, en jaksanu kuunnella ja päätäkin rupes särkee. Siellä Manzinissa oli tosi kuuma, niin myös siinä konserttisalia muistuttavassa rakennuksessa. Meillä oli ihan liian vähän vettä mukana ja palvelus eikun jatku vaan.

No palvelus loppu ja jengi ryntäs (= afrikkalaisessa merkityksessä) pihalle. Mä kans menin hetkeks ulos haukkaamaan raitista ilmaa, vaikka ei se hirveesti sen viileempää ollukaan. Sitten vietiin Mr Zondille kukkia ja lakuja sekä onniteltiin. Tehtiin hiljaisessa yhteisymmärryksessä sellanen päätelmä, että kukaan muu ei tuonu kukkia. Ehkä täällä ei oo tapana, ja toisaalta järkevämpää ilmasto huomioiden oliskin viedä jotain nuutumatonta. Me päädyttiin muutamaan sukukuvaan ja oltiin vielä erityiskutsuvieraita.

Tätä kaikkea hulabaloota seuras meiän kaikkien kyytien järjestely, sitä ei kukaan tietystikään ollut tullut ajatelleeksi aiemmin. Asia järjesty kuitenki parhain päin, sillä me päästiin auton lavalle. Täällä on tosi paljon sellasia avolavasia autoja, joissa ihmiset matkustaa lavalla.. Mistään turvavöistä täällä puhutakaan. No mein mestan jenkkiomistajien autossa on kyllä, mut ei oikeen hirveesti muuten. Ei busseissa, eikä kombeissa missään, takseissa on useimmiten turvavyöt. Auton lavalla oli kyllä makee fiilis, kun tuuli vasten kasvoja ja sieltä sai otettua hauskoja kuvia kaupungista ilman, että tarvis pelätä, että joku ryöstää mun kameran.

Juhlapaikalla oli tietysti valmistelut vielä vaiheessa ja siinä ruokaa odotellessa vähän koristeltiin paikkaa vielä. Ruokana oli riisiä, johon oli sekoitettu herneitä ja vähän jotain muita kasviksia. Sitten oli kahta lihakastiketta ja kanaa. Kaikissa oli tietysti luut mukana. Lisäks kurpitsamuusia ja pinaattisipulipaistosta. Me jouduttiin lähteen aikasemmin pois kuitenkin, koska täällä tulee kuuden aikoihin pimeä ja pimeällä liikkumista ei suositella edes paikallisille. Mut oltiin ihan hyvissä ajoin, vaikka mentiinkin bussilla.

Bussissa onnistuin tunkemaan itteni kahden paikallismiehen väliin ja koin suurta ahdistusta tilanteesta. He toimivat niin kuin tässä kulttuurissa kuuluukin - tiivistetään, että muutkin mahtuu, mutta minä länsimaisena henkilökohtaisesta reviiristäni tietoisena en jotenkin kyennyt ymmärtämään, miten mun molemmin puolin on vieraita miehiä ihan ihossa kiinni. Tilannetta helpotti onneksi se, että molemmilla oli lapsi sylissään, joten eivät he ehkä ihan paholaisesta seuraavia olleet. Bussin telkkarista tuli joku väkivaltainen leffa. Taas pääsi ainainen psykologini valloilleen, kun pohdin sitä, mitenköhän tuon setin tsiigailu vaikuttaa noin 3 ja 7- vuotiaisiin lapsiin, jotka into piukassa kuikuilivat TVn tapahtumia isänsä sylistä. Lopulta päädyin lievittämään ahdistustani kuuntelemalla musiikkia ja ennen ku oltiin päästy kaupungista pois, olin nukahtanut.