maanantai 4. lokakuuta 2010

AHISTUS!!

29.09
Ahdistaa tällä hetkellä aika paljon. En pysty soittamaan kotiin, enkä vastaanottamaan puheluita. Ainoa mitä tällä hetkellä pystyn tekemään on lähettää viestejä kotiin. Netti ei oikeen taaskaan toimi ja argh. Nyt rupee pikku hiljaa hiipimään sellanen kotikaipuu ja ahdistus siitä, ettei voi pitää yhteyttä Ehkä sitä voi kulttuurishokin tapaiseksikin kutsua. Ei oikeen mitään yhteyttä kotiin ja oon jossain maapallon toisella puolella.
Oon kyllä tykänny olla ja siistiä, kun meitä on kuitenkin suomalainen porukka täällä, et voi myös puhua Suomea ja aika paljon sitä tehdäänkin. Töissä ja asioidessa tietysti englantia käytetään. Paikallisten kanssa puhuminen on aika ajoin todella haastavaa kun ei oikein saa mitään selvää mitä toinen sanoo. Erityisesti puhelimessa on vaikea puhua, kun ei ymmärrä. Ja vaikka kysyisi monta kertaa uudestaan, ei välttämättä siltikään saa mitään selvää. Eilenkin kun mein kombikuski soitti, en saanu mitään selvää. Ei siinä oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa oma asiansa ja toivoa, että esimerkiksi taksi tulee sinne minne on sovittu.
En nyt kuitenkaan sanoisi, että äitiä tai vanhempia varsinaisesti olisi ikävä tai haluaisin jotenkin pois täältä. Ei. Mutta haluaisin pitää yhteyttä. Jo pelkkä tieto siitä, että voin puhua puhelimessa vanhempien kanssa, olisi riittävä helpotus tähän tilanteeseen. Eilen oltiin toisten pohjanmaan vaeltajien kanssa House On Fireissa. Siellä eräs tyttö sanoi, että heille oli annettu joku numerosarja, mikä pitää pistää eteen, jos haluu soittaa näihin Swazimaan numeroihin. Se helpotti ja Laura lupas lähettää mulle sen numeron, jee!

Mr Zondin kihlajaisjumalanpalvelus ja muuta sellasta..

26.9 
Sunnuntai. Aamu. Sovittiin, että lähdetään yhdeksältä, no ei ihan siihen päästy mutta kuitenkin suunnilleen. Oltiin menossa Jesus Calls Worship Centeriin paikalliseen serviceen eli jumalanpalvelukseen. Oltiin vähän myöhässä, koska ajettiin kivasti bussilla ohi = Manziniin saakka. Tultiin kombilla takasin päin ja löydettiin mesta lähes vaivatta.
Ylistelyt oli jo käynnissä, kun mentiin sinne, mutta oltiin kai ihan sopivasti siellä, koska sinne virtas koko ajan lisää jengiä.. Saarnasta yritin aluksi saada selvää, mutta ne mokomat huusi niin kovaa sekä swatiks että englanniks, ettei mitään järkeä. Puhuja huusi tulkin päälle ja tulkki puhujan. Ois ny ees huutanu vähän hiljempaa, ni ois voinu saada jotain selvääkin, mut ei. Piti huutaa täysiä niin, et ääni oikeen särky toistolaitteissa. Ainoo mitä sain suunnilleen selvää oli se, et ”Jesus is the key”. Mun muistiinpanoissa lukee myös näin: ”Shouting, shouting and shouting and I can’t understand any single word.” Jossain kohtaa vaan luovutin, en jaksanu kuunnella ja päätäkin rupes särkee. Siellä Manzinissa oli tosi kuuma, niin myös siinä konserttisalia muistuttavassa rakennuksessa. Meillä oli ihan liian vähän vettä mukana ja palvelus eikun jatku vaan.
No palvelus loppu ja jengi ryntäs (= afrikkalaisessa merkityksessä) pihalle. Mä kans menin hetkeks ulos haukkaamaan raitista ilmaa, vaikka ei se hirveesti sen viileempää ollukaan. Sitten vietiin Mr Zondille kukkia ja lakuja sekä onniteltiin. Tehtiin hiljaisessa yhteisymmärryksessä sellanen päätelmä, että kukaan muu ei tuonu kukkia. Ehkä täällä ei oo tapana, ja toisaalta järkevämpää ilmasto huomioiden oliskin viedä jotain nuutumatonta. Me päädyttiin muutamaan sukukuvaan ja oltiin vielä erityiskutsuvieraita.
Tätä kaikkea hulabaloota seuras meiän kaikkien kyytien järjestely, sitä ei kukaan tietystikään ollut tullut ajatelleeksi aiemmin. Asia järjesty kuitenki parhain päin, sillä me päästiin auton lavalle. Täällä on tosi paljon sellasia avolavasia autoja, joissa ihmiset matkustaa lavalla.. Mistään turvavöistä täällä puhutakaan. No mein mestan jenkkiomistajien autossa on kyllä, mut ei oikeen hirveesti muuten. Ei busseissa, eikä kombeissa missään, takseissa on useimmiten turvavyöt. Auton lavalla oli kyllä makee fiilis, kun tuuli vasten kasvoja ja sieltä sai otettua hauskoja kuvia kaupungista ilman, että tarvis pelätä, että joku ryöstää mun kameran.
Juhlapaikalla oli tietysti valmistelut vielä vaiheessa ja siinä ruokaa odotellessa vähän koristeltiin paikkaa vielä. Ruokana oli riisiä, johon oli sekoitettu herneitä ja vähän jotain muita kasviksia. Sitten oli kahta lihakastiketta ja kanaa. Kaikissa oli tietysti luut mukana. Lisäks kurpitsamuusia ja pinaattisipulipaistosta. Me jouduttiin lähteen aikasemmin pois kuitenkin, koska täällä tulee kuuden aikoihin pimeä ja pimeällä liikkumista ei suositella edes paikallisille. Mut oltiin ihan hyvissä ajoin, vaikka mentiinkin bussilla.
Bussissa onnistuin tunkemaan itteni kahden paikallismiehen väliin ja koin suurta ahdistusta tilanteesta. He toimivat niin kuin tässä kulttuurissa kuuluukin - tiivistetään, että muutkin mahtuu, mutta minä länsimaisena henkilökohtaisesta reviiristäni tietoisena en jotenkin kyennyt ymmärtämään, miten mun molemmin puolin on vieraita miehiä ihan ihossa kiinni. Tilannetta helpotti onneksi se, että molemmilla oli lapsi sylissään, joten eivät he ehkä ihan paholaisesta seuraavia olleet. Bussin telkkarista tuli joku väkivaltainen leffa. Taas pääsi ainainen psykologini valloilleen, kun pohdin sitä, mitenköhän tuon setin tsiigailu vaikuttaa noin 3 ja 7- vuotiaisiin lapsiin, jotka into piukassa kuikuilivat TVn tapahtumia isänsä sylistä. Lopulta päädyin lievittämään ahdistustani kuuntelemalla musiikkia ja ennen ku oltiin päästy kaupungista pois, olin nukahtanut.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Tänään olen ottanut jotenkin enemmän levon kannalta. Sain nukuttua yöllä hyvin ja koulupäivä meni ihan kivasti. Kerroin oppilaille ex tempore Suomesta ja he saivat kysellä. Kerroin miten tulin Swazimaahan ja oppilaat olivat hyvin ihmeissään. Suomi on niin kaukana ja niin kylmä maa. Näytin heille valokuvia, he saivat valita kukin yhden, josta kertoisin. He luulivat, että saavat kuvat omiksi, mutta en tohtinut antaa niitä joten menin valokuvaamoon ja otin kopiot kuvista. Aika kallista, mutta saavat ainakin jonkin muiston minusta ja vierailustani täällä.

Kävimme kaupassa ja vähän Mbabanen torilla.. Onnistui huomattavasti paremmin se exkursio kuin Manzinin tori. Ostin sieltä yhden huivin sunnuntaina oleviin kihlajaisiin päälle laitettavaksi. On niin hienoa päästä paikallisten kutsumana tuon kaltaiseen isoon tilaisuuteen. Huomenna on jonkin lahjan keksiminen vielä edessä. Kotiin tultuamme kaikki kolme tyttöä nukahdimme niin suloisesti, että tuhina vaan kävi. Tänään söimme suomalaiseen tapaan perunamuusia ja kasviksia. Jotenkin on tullut täällä tavaksi, että kaupasta mennään taksilla kotiin. Ei tulisi suomessa kuuloonkaan. Tosin, Suomessa mulla olis auto joten..
Toivoisin, että voisin tutustua useampiin paikallisiin. Ja että saisin seurakuntayhteyden täällä. Meininki täällä on kuulemma aika erilaista joten kulttuurinen shokki voi olla lähempänä kuin luulenkaan.

Täällä maailman laidalla jotenkin kokee olevansa lähempänä Jumalaa koko ajan. Olen ollut jotenkin turhan kiireinen kaiken uuden omaksumisessa ja kulttuurinen erilaisuus on vienyt selkeästi aikaa Jeesuksen kanssa oleilusta. Mutta siitä huolimatta jotenkin koko ajan uutena tulevissa tilanteissa on fiilis, että tässä mua kantaa ikuiset käsivarret. Vähän ku Casting Crowns oivasti sanoittaa ”Step out of my comfort zone”. Eilen yöllä kuuntelin yhtä biisiä ja siinä sanottiin ”He puhelivat kaipauksen kielellä, pieni käsi isommassa kädessä”. Tavoitin jotain siitä fiiliksestä, mikä mulla oli ekana aamuna, kun heräsin ja menin terassille istumaan ja katselemaan maisemaa, joka on piirtynyt nyt jo mun verkkokalvolle ehkä ikuisesti. 

torstai 23. syyskuuta 2010

Taffia settiä torstaina!!

Tiistaina illalla suunnittelin aivan huolissani keskiviikon oppitunteja. Oli jotenkin todella outoa, kun koulussa minuun suhtauduttiin kuin pätevään opettajaan.  Martiina, joka vaihtoi harjoittelupaikkansa erityiskouluun, sai myös saman kohtelun. Opettajilla oli joku kokous ja hän vain sanoi, että tehkää jotain ja hän tulee takaisin tunnin sisällä. Eipä näkynyt opettajaa. Mutta mehän teimme. Aluksi teimme erilaisia näytelmiä, joihin annoin aiheita. Sitten annoin koko luokalle vapaat kädet tehdä esitys mistä aiheesta halusivat. He esittivät tilanteen, jossa miesopettaja seksuaalisesti hyväksikäyttää koululaistyttöä. Kukaan ei tee asialle mitään ja kaikki vain vaikenevat. Lopulta tyttö pääsee kuitenkin pakoon ja näytelmä päättyy onnellisesti tai no onnellisesti ja onnellisesti. Juttelimme eräänä päivänä opettajani kanssa pitkään Swazimaassa tapahtuvasta hyväksikäytöstä. Hän kertoi, että se on yleistä ja erityisesti insestistä vaietaan todella tehokkaasti. Swazimaassa on SOS lapsikylän joitain turvatalon tapaisia, mutta läheskään kaikkia ei voida auttaa, koska vaikeista aiheista ei puhuta, eikä niistä edes saa puhua. Vaikka aihe on Suomessakin vaikea, tilanne on mielestäni parempi. Suomessa meillä on erilaisia palveluita tarjolla hyväksikäyttöä kokeneille. Lisäksi jokaisella viranomaisella on ilmoitusvelvollisuus, jos epäilee jotain tämänkaltaista, mutta tarvetta erilaisille palveluille olisi totta kai vielä enemmän.
Tänään opetin englantia ja kerroin Suomesta.  He etsivät kartasta missä Suomi on ja ihmettelivät, kuinka kaukana se on. Kerroin lumesta ja valokuvien avulla erilaisesta luonnosta ja traditioista. He olivat innoissaan ja kiinnostuneita. Se oli opettajana hienoa huomata. Suomessa en voisi kuvitellakaan, että opettaisin alakoulussa jotain ainetta kuten pätevä opettaja. Täällä ei taida olla hirveästi mitään tavoitteita lasten edistymiselle. Voisin kysyä vielä huomenna asiasta, mutta en usko. 

maanantai 20. syyskuuta 2010

My first day at school...

I woke up early in the morning and got myself ready. I went to my school, Ekwetsembeni, with owner of our quest house. The head teacher was on the yard guiding children. There’re all aged children with different kinds of disability. I went with one group. At first they had agriculture and they get ground ready for planting maize. Ainiin tänhän vois kirjottaa myös suomeks :D Jepajee. No, iltapäivällä meillä oli matikkaa. Luokassa on yksi opettaja ja meidän ryhmässämme oli ainakin kymmenen oppilasta, joten töitä riittää. Ainakin voi tuntea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Haastetta ainakin riittäisi, jos haluaisin vielä opettaa heitä. On jännittävää, miten koulussa suhtauduttiin minuun kuin pätevimpään ammattilaiseen. He kyselivät, mitä minä haluaisin opettaa ja mistä minulla on eniten kokemusta, jota voisin jakaa.
Lounastauolla lapset saivat koulussa lämpimän aterian. Aterian jälkeen koululla oli koju, jossa myytiin kaikenlaista pientä purtavaa. Siellä oli myös pieni tyttö, joka tuli luokseni ja tyrkytti rahaa. Aluksi luulin, että hän halusi antaa rahan minulle kunnes tajusin, että hän halusi minun ostavan jotain kojusta. En ostanut, mutta tyttö oli suloinen. 

perjantai 17. syyskuuta 2010

puhelin

Mun numero swazimaassa on +2687619(7)216 en tiiä tuleko toi seiska tohon, mut anyway. Saa yrittää ottaa yhteyttä, yhteyden muodostumisesta ei oo takeita.. :D
Aamulla heräsin siihen, että täällähän on kylmä. Omituista mut ihan kivaakin, sillä kuuma jakso tulee olemaan kuuma. Tänään käytiin vähän selvittelemässä että missäs sitä asuis. Käytiin myös kivassa kahvilassa. Näin viime yönä ihan kamalaa painajaista, että meillä oli lemmikkeinä kolme mamba-käärmettä.. Jotain kulttuurishokin tapaista ehkä ilmassa mut vielä ei ainakaan suuremmassa mittakaavassa koti-ikävä ole vaivannut.. Oishan se ihan kiva jos pystyis lähettää viestejä tai soittaa suomeen mut minkäs teet.. Kaunista ja erilaista, mut vielä toistaseks ihan kivaa. Maanantaina meen harjoitteluun Ekwetsembeni special schooliin ja tänään käytiin kattomassa, että missä se on.. :)